Hevonen ja joulutavat

Joulutavoista sanotaan kirjoitetun suuria teoksia, sillä niin moninaisilla muodoilla ja kauas taaksepäin ulottuvilla sekä pakanallista että kristillistä perää olevilla menoilla on joulua juhlittu. Haluaisin seuraavassa muistella muutamia tällä paikkakunnalla hevoseen liittyviä joulutapoja.

Pakanallinen aines näissä entisissä joulutavoissa lienee suomalasilla ollut etualalla, sillä alkuaan on joulu pakanuuden aikuinen auringon juhla, jonka kohdalla sitten kristinusko sovittanut Kristuksen syntymäjuhlan viettämisen. Näin ollen siis joulunakin kovasti tehtiin taikoja. Näistä taikomisista on sittemmin tarkoitus unehtunut, mutta tapa on jäänyt. Esim. erilaista karjaa, etenkin hevosia ruokittiin ja vieläkin ruokitaan jouluyönä karjaonnen takia hyvin.

Jouluaamuna sitten joka talosta ani varhain lähdettiin hevosilla joulukirkkoon. Silloin olivat pitäjän hevoset liikkeellä, jos ne taikauskoisten mielestä olivat kaiken jouluyötäkin liikkeellä vainajien henkien ajamana. Näin esim. kerrotaan Mutilan Noita-Matin aikana joka jouluilta Mutilan pihaan ajaa karauttaneen kovasti kelloissa ja kulkusissa salaperäisen, suuren hevossaattueen, jota kaikki talonväet kammoksuivat, vaan josta Noita-Matti yksin oli selvillä. Ja ne katosivat pihasta yhtä salaperäisesti, kuin olivat tulleetkin noidan käytyä niitä puhuttelemassa.

Mutta palatakseni ennen nykyisten autojen aikakautta joulukirkkomatkoihin, olivat ne nämät hevoskaravaanit, jotka silloin antoivat viehätyksen kodin ja kirkon välisille matkoille. Liki kotia päästyä alkoi kova kilpa-ajo, kysymys siitä kenen talon hevosella ensimmäiseksi päästiin kylään ja kotio joulukirkkoterveiset eli joulu kotio tuomaan, mikä suuri kunnia voittajalla pysyi seuraavaan jouluun saakka. Kovasti siinä kilpailussa kerrottiin väliin ajetun eikä jo verraten liki kotia päästyä aina keritty katsomaan, olivatko edes kaikki kyydittävät kuskimiehen takana reen perässä enää vällyineen, pääasia oli vaan, ettei toisen talon hevonen edelle päässyt. Kirkkomiehet saivat kävellä perässä jos sattuivat mutkapaikassa reestä pöykkyyn pyllähtämään.

Mutta varsinainen jouluilo alkoi vasta Tapanin päivänä. Tapaninajo on saanut alkunsa jo katolisella ajalla, jolloin pyhää Tapania pidettiin hevosten suojelupyhimyksenä. (Tästä siis huomaa, ettei auto lainkaan sovi Tapaninajoon, jos se tekee joulukirkkomatkankin liian ”proosalliseksi”).

Ennen aikaan ajettiin Visuvedellä Tapania ympäri kylää reessä paljon miehiä ja aisassa jos jonkinlaisia kelloja, kulkusia ja kilkuttimia. Toiset raitilla kävelijät tahtoivat tehdä Tapanikuormalle väliin vähän koiruutta. Koettaessaan saada rekimiehiä kaatumaan, pigoittivat he hevosen kohdalle tullessa tien yli karva- eli sikavillaköyden, jolloin kovassa vauhdissa miehet töksähtivät nurin reestä.

Samaten oli Nuutinpäiväiltana Nuuttia ajettu, Nuutti näet luettiin myös joulunpyhiin. Nuutti puettiin hyvin rumaksi, pantiin turkit nurinpäin päälle, noettiin naama tai pantiin naamalauta kasvojen eteen. Tällainen Nuuttipukki, joulupukista ei tiedetty mitään, ajoi sitten reessään talosta taloon kerjäten jokapaikasta jotakin suuhun sopivaa. Näin hänen rekeensä kertyi kaikenlaista syötävää ja juotavaa, leipää, rievää, voita, lihaa, kalaa, kaljaa, sahtia, maitoa, leiliin olutta, vieläpä viinaakin. Ja kun tultiin viimeiseen taloon pidettiin näillä ruokavaroilla koko suurelle saattojoukolle, sillä joka talosta oli lähtijöitä Nuutin mukaan seuraavaan paikkaan, suuret syömingit ja juomingit, mutta ei tapeltu kuten nykyaikana, lopetti kertoja kuvauksensa.

Tietystikin on noihin joulutapohin liittynyt tällakin paikkakunnalla paljon muutakin aikaisempina aikoina, mutta ne ovat unehtuneet jo siksi varahin käytännöstä, etteivät näittenkään tapojen rippeitten jo aikoja kuolleet kertojat niitä enää muistaneet. Ja nykyinen nuori polvi ei niistä tätäkään vähää.

A.L.
Visuveden Kaiut 11/1931

Vanhoja joulunviettotapoja Visuvedellä

Entisestään juhlain viettotavat ovat paljon muuttuneet. Varallisuuden ja ns. kulttuurin kehitys ovat siihen tuoneet paljon uutta lisää ja vanhaa varistaneet, toisella puolen hyvää, toisella puolen paljon pahaakin. Kaukaa katsellen kuluneita aikoja ja niistä kertomuksia kuunnellen, väkisinkin haluaa pitää entisiä elettyjä aikoja kultaisina ja kadonneina onnen päivinä, unohtaen samalla nykyisyyden edut ja entisyyden varjopuolet

Aikojen päästä asioita kuvaillessa ei aina niin mielellään mainita huonommista kuin paremmista puolista, noista kertojain mieliin jääneistä menneen ajan valopilkuista. Vanhoihin joulunviettotapoihin yksinkertaisissa maalaistaloissa löi leimansa vaatimattomat elämäntavat. Esimerkiksi sellaiset nykyisten ihmisten mielestä oleellisimmin joulunviettoon kuuluvat seikat, kuin joulukuusi ja joulupukki lahjoineen, olivat ennen vanhaan tuntemattomia käsitteitä.

Nykyisin tehdään töitä jouluaattopäivänäkin tässä kylässä iltapimeään saakka. Mutta aikaisempina aikoina annettiin joululle niin suuri merkitys ja kunnia, että otettiin kaikin välin juhla vastaan jo päivän aikana ja mentiin jo päivän valolla joulusaunaan, joskin päivän työt alettiin aamuvarhain ja juuri se antoi ihmismieliin ensimmäisen erikoisen juhlantunnun. Saunasta puhtaina pirttiin palattua puettiin paraat juhlavaatteet päälle, kun isäntä ensin oli jakanut väelleen ns. ”jouluihrat”, määräkokoisiksi palleroiksi syyslahtia tehdessä hyydytetyt ihrapalaset, joilla kukin sai rasvata takkavalkean loisteessa kenkänsä notkeiksi ja kiiltäviksi juhlakuntoon.
Jouluviettotavoissa on paljon pakannallista perua olevia menoja. Niinpä samaan aikaan tässäkin kylässä käytetyt joulupahnat, pääsy joulupahnoilla piehtomaan pirtin lämpöisessä lienee ollut sen aikaisten lasten hartain jouluodotus. Siinä joulunpyhinä istuskellessa mentiin sitten ”joulujuhlat” ja monet, monet muut joululeikit, jotka jo ovat kerinneet kertojain mielistä unohtumaan, kerrottiin sadut ja muistelmat.

Vuosikymmeniin ei ole enää joulupahnoja Visuveden talojen permannoilla ollut. Muuten oli tämä tapa tuotu Visuveden Ylistaloon Hauholta tai Luopioisilta sydän-Hämeestä. Pitemmän aikaa lattialla ollessaan eivät oljet tietenkään olleet mitään siistejä, kun ne pahnaantuivat niillä tepastellessa ja loikoillessa, saattoivatpa olla pahana tulipalouhkanakin takassa pystyvalkean räiskyessä ja pärevaloa pihdeillä kaytettäissä.

Vasta kuutisenkymmentä vuotta on paloöljyn käyttö ollut tunnettu näillä main. Mutta joulun juhlistamiseksi mukavammilla ja huolettomammilla valaistuskeinoilla kuin päresoihduilla, laitettiin syksyisin ja joulun edellä erimallisia ja erikokoisia talikynttilöitä, joista suurimmat ja kestävimmiksi aiotut valettiin lehmän kurkkutorveen ja nämät puutteellisinakin mutta harvoin käytettyinä jos mikään antoivat juhlatunnelmaa. Ja joulutunnelman tuojina ovatkin kynttilät säilyttäneet sijansa meidän päiviimme saakka.

Miltäpä mahtaisi tuntua joulukirkko ilman kynttilöitä. Joulukirkkoa sanotaankin kynttiläkirkoksi, kuten ennenaikaan myös uudenvuoden ja loppiaiskirkkoakin. Mutta paitsi sisävalaistukseksi ruokapöydälle, kynttilöitä aseteltiin varhain jouluaamuna ulos pihamaalle aidanseipäisiin ja korkeiden riukujen nenään kirkkomiesten ihailtavaksi kaikenlaisia pärelyhtyjä ja myöhemmin paperilyhtyjäkin. Mainitsin edellä jouluoljista kuinka ne pahnaannuttuaan iskivät pirtin siivottoman näköiseksi. Mutta silti ei niillä ollut tarkoitus likaisuutta peittää. Pirtit kyllä tarkoin pestiin semmoisissakin paikoissa, joissa sitä kylmenemisen pelosta ei mulloin raaskittu tehdä, vieläpä pestiin mustuneet ja noettuneet seinähirret ja laipiotkin. Ja kun erikoisen juhlalliseksi tahdottiin pirtti saada, peitettiin tai verhottiin koko mustunut huono seinä ja laipio uusista pitkistä päreistä tehdyllä paljon työtä vaatineella kopsakudoksella.

Kuten sanottu, oli tämä tällainen joulukoristelu työlästä ja tuli kysymykseen sen vuoksi vain pienehköissä pirteissä. Visuvedelläkin oli tällä lailla jouluksi tapana koristaa esim. vanhan Reipakan pirtti. Paikoissa missä ei olkia käytetty, oli puhtaalle permannolle siroteltu pieneksi hakattuja, hienoja ja tuoksuvia kuusenhavuja. Vielä kuului katosta riippuva hentorakenteinen himmeli joulukoristuksiin.

Sittenkuin varakkaimmissa tai ns sivistyneissä paikoissa jo oli joulukuusi käytännössä, vuoleskeli joku kätevä puuseppä pieniä kähäräoksaisia kuusen näköisiä puusta tehtyjä lastukuusia koristeeksi. Ulkona lenteleviä lintujakaan ei jouluilolta unohdettu. Niille pistettiin jo syksyllä säästetty kaura- tai ohralyhde aidanseipääseen. Hevoset ja lehmät saivat tavallisuudesta poikkevat apeannoksensa. Mitäpä osaisin sanoa juhlaruuista? Pöytään kannettiin lihakinkut, limput, viljalaarissa säilytetyt verikakot ja rievät kokonaisina.Tosin paikoin, kuten esim. Kaivoksessa oli tapana ripustaa lehmän reisi tai sian kinkkupöydän yläpuolelle riippumaan, mistä sitä sitten kukin puukollaan sai viiltää ja sai se riippua siinä siksi kunnes jotain vain oli jäljellä. Lämpimiä ruokia kaikenlaisia oli sitten lisäksi ”lootien” kanssa, mitä talonpoikaisissa yksinkertaisissa oloissa osattiin laittaa. Livekala lie kylässä ollut käytännössä niin kauvan kuin on ollut kauppiaitakin. Mutta tuoretta kalaa kyllä koetettiin saada jouluksi, kun joulun edellä jäitten tavallisesti vielä ollessa ohuita käytiin ns rantanuotalla. Suolakalana oli siikaa, säynävää, lahnaa tai haukea eli yhteisellä nimellä ”issoo kallaa”. Vanhempina aikoina tavallisesti pääasiallisin lämminruokalaji oli sianlihasta keitetty perunasoppa, joka toisissa paikoin vieläkin on käytännössä. Juotavana oli pöydällä kuohuva sahtihaarikka ja oli viinapullokin, mutta ei juotu juovuksiin. Kahvi oli vielä noin 1870-luvun alkupuolella harvinaista juhlajuotavaa, sitä annettiin vain jouluna ja pääsiäisenä. Päällisruoka oli maitoon keitetty ohraryynipuuro

Mitä muuten ruokailuun tulee syötiin ”tammitalkerikilla”, pahka- tai kivikupeista puukoilla ja puulusikoilla ja pidettiin ruuat pöydällä yhtämittaa välillä pois korjaamatta koko pyhien ajan ja lihakinkusta sai käydä koska halutti ”välipalaa” leikkaamassa. Mieliinpainuvin tapa aterialle ruvettaessa oli ja on monin paikoin vieläkin jouluvirren veisuu talon vanhimman aloittamana. Nykyisin jo monessa ns sivistyneessä perheessä tämä kaunis tapa on unohtunut tai unohtumassa, tapa, joka antoi todellista juhlatunnelmaa ja arvokkuutta jouluillalliselle. Mitä enemmän on herkkuja pöytään kasattu ja mitä enemmän lahjoja saatu, sitä vähemmän hartautta ja todellista joulumieltä. Olen kuullut ihmisiltä, jotka ovat lähteneet kodeista, missä vanhoja hyviä tapoja noudatetaan ja jouduttuaan uudenaikaisiin paikkoihin missä jouluvirttä ei ole veisattu, että he ovat
jääneet jotain vaille joulutunnelmasta.

Jouluaattoilta vietettiin hiljaisuudessa jouluvirsiä veisaten. Mutta aamulla anivarhain noustiin ylös ja lähdettiin oikein joukolla kynttilöin valaistuun joulukirkkoon, jonne oli lähtijöitä aivan joka talosta ja likellä kirkkoa saatiin nähdä sellaiset yhtämittaiset hevoskaravaanit värikkäine rekipeitteineen, ettei enää koskaan näe sellaista. Kirkosta palatessa ja kotikylälle päästyä, alkoi kova kilvanajo, koetus siitä, kuka ensinnä kerkisi joulun kotio tuomaan. Eikä siinä touhussa kuski kaikissa käänteissä kerinnyt katsomaan mahtoivatko kaikki kyydittävät reen perässä pysyä. Pääasia oli vain ettei naapurin hevonen edelle päässyt.

Joulupäivänä vasta ja varsinkin tapaninpäivänä alkoi juhlanvietto, leikittiin, tarinoitiin, käytiin kylässä sahtia maistelemassa. Tapania ajettiin pitkin kylän raittia reenaisat täynnä kelloja, kulkusia ja kilkuttimia ja reet täynnä miehiä. Toiset maantiellä vastaantulevat koettivat tehdä reessä seisoville koirankuria ja pigoittivat pitkän sianvillaköyden yli tien saadakseen reessä seisojat hankipöykkyyn pyllähtämään.

Tapaninpäivä oli oikea hevoshuvin päivä, sikäli kun Pyhä-Tapani oli hevosten suojelupyhimys. Tämä kaukaa keskiajalta periytynyt tarina on säilynyt muunmuassa vanhoissa joulunaikaisissa muistelmissa kuin esim. Noita-Matin aikana Mutilan talon pihaan joka jouluyö talonväkien paraillaan juhla-aterialla istuissa, muka pihaan ajoi korskuvia hevosia kovasti kelloissa ja kulkusissa, pihan täyttävä suuri salaperäinen hevossaattue, joka jälleen tuntemattomille teilleen yhtä jäljettömästi katosi kuin oli tullutkin noidan käytyä tulijoitten puheilla.

Nuutin päivä aikaisemmin myös luettiin joulunpyhiin. Silloin ajettiin Nuuttia. Mutta tätä tapaa ei ole tässä kylässä ollut enää ainakaan seitsemäänkymmeneen vuoteen. Nuutti eli Nuuttipukki puettiin hyvin rumaksi, pantiin turkit nurinpäin päälle, noettiin naama tai asetettiin naamalauta kasvojen eteen. Nuutti ajoi sitten hevosellaan talosta taloon kysyen kuitenkin aina ensiksi: saako Nuutti taloon tulla? Ja kerjäsi sitten joka talosta jotain jouluruokien loppuja ja näin hänen rekeensä kertyi kaikenlaista syötävää, leipää, limppua, rievää, voita, lihaa, kalaa, maitoa, leiliin tai oikein tynnyriin sahtia tai olutta, sahtitynnyrien loput, jonka johdosta puhuttiinkin sakka- tai hiiva-Nuutista. Saipa nuutti vielä viinaakin. Ja kun tultiin viimeiseen taloon pidettiin näillä ruokavaroilla koko suurelle saattojoukolle, sillä joka talosta oli lähtijöitä Nuutin mukaan seuraavaan paikkaan, suuret syömingit ja juomingit, mutta ei tapeltu kuten nykyaikana, mainitsi eräskin kertoja kuvauksensa lopuksi.

Näitä Nuutin päivän tapoja lie näillä main kutsuttu ennen myös riukujuhliksi, johtuen nimitys juhlatapoihin liittyvästä riuvun kannosta, koska ensimmäisiä Visuvedellä vietettyjä kansanjuhlia sen aikaisset vanhat miehet nimittivät riukujuhliksi, niissä kun oli riukuun kiipeämiskilpailuja, jollain tavalla muistuttaen siis alkuperäisiä riukujuhlia.

A.L
Ruovesi-Lehti 52/1931

Jouluviettoa Visuvedellä noin 60-70 vuotta sitten

Jouluaattona kannettiin pöytään paistettu siankinkku ja paistettu lehmän reisi ja vanhanaikaiset tammiset talkerit. Veitsiä ei silloin vielä käytetty missään, kukin otti oman puukkonsa esiin syödessä. Olipa pöydällä vielä maitoon keitettyä ohraryynipuuroa. Maitoa varattiin pitkin syksyä suuret pytylliset joulua varten. Se sai jäätyä, mutta oli se sitten jouluksi sulatettava. Lehmät eivät tavallisesti lypsäneet joulun aikaan, jotta joulu olisi ollut maidoton, jollei tällä tavoin olisi varustettu. Myöskin voita oli joulupöydässä suuri lautasellinen, varileipää ja rieskaa, kokonaisia haukia ja perunoita. Vieraat saivat tulla maistelemaan talon antimia. ”Tulkaa meillekin maistelemaan meidän joulutavaroita” sanoivat eri talojen renkit ja palveliat toisilleen. Erikoisia järjestettyjä huvitilaisuuksia ei ollut, mitähän tanssia joskus. Palmujahan ei lattioilla yleisesti käytetty. Viskarin äijävainaan aikana oli eräänä jouluna tuotu Ylistalon tupaan paljon olkia 5-6 lyhdettä ja olivat ne hyvinkin pienenä silppuna, kun pois vietiin. Jouluvirret veisattiin ja raamattua luettiin joulupyhinä. Isäntä tai emäntä eli joku muu lukia sai tehdä työn. Luvun aikana piti kaikkien olla paikalla. Ison-Manun ollessa Laakassa renkipoikana, piti hänen aina olla silloisen Aapo-isännän rinnalla katsomassa
ja seuraamassa, kun isäntä luki, jota tuli kuin viimeistä päivää. Manun täytyi seurata millä kohdalla hän kulloinkin oli ja usein oli isäntä keskeyttänyt ja kysässyt missä viimeinen lukemansa sana oli? Tämä isäntä oli lukenut jo kolmatta kertaa raamattua läpi, ennenkuin kuoli.

Valaistuksesta piti huolen talikynttilät, jotka paloivat lattialla ja pihdeissä. Tapanina ajettiin kaikellaisia kelloja ja kulkusia aisaan ja paljon miehiä rekeen, selitti sama Manu koko Tapani lystin. Jouluruuat pidettiin pöydällä loppiaiseen saakka. Joulu juhlista jaloin.

Visuveden Kaiut 12/1924