Pyhitä lepopäivää (Kersti Bergroth)
Surumme ovat tarkoitetut meille lepopäiviksi.
Jos meitä kohtaa suru, syntyy ympärillämme hiljaisuus. Työmme ja elämämme monet äänet vaikenevat. Astumme lepopäivän rauhaan.
Mutta, voitanee sanoa, silloinhan juuri kaikki tunteet myrskyilevät. Silloinhan päivät ovat täynnä kipeää tuskaa. Mitä lepoa on siinä?

Niin. Omituisia ovat jälestäpäin katsoen surumme ajat. Omituisia siitä, että ne todella sisälsivät järkyttäviä sielun myrskyjä, mutta sittenkin muuhun elämäämme verrattuina olivat hiljaisia kuin pitkät pyhäpäivät. Noista repivistä ajoista, jolloin levottomasta tuskasta huolimatta täytyi tehdä työtä, hoitaa asioita, tavata ihmisiä, on loppuvaikutelmana syvä hiljaisuus.
Päivät olivat täynnä pitkiä yksinäisiä hetkiä, pitkiä tunteja, jolloin ei ollut eikä voinut olla muuta tekemistä kuin vaipua ajattelemaan tai aavistelemaan elämän tarkoituksia.
Koko maailma oli tauonnut askartelemasta suodakseen meille lepopäivämme. Taivas ja maa olivat käskystä vaiti ympärillämme. Käskystä, eikä aina vapaasta tahdosta, me puolestamme pyhitämme tällaista lepopäivää. Usein tahtoisimme kernaasti haihduttaa hiljaisuutta, koska meistä tuntuu ettemme kestä sitä. Koetamme kaikin keinoin saada aikaan liikettä ja melua, joko hommailemalla epätoivoisesti tuskamme ympärillä tai pakenemalla ulkonaisiin vaikutelmiin, lumotusta piiristä pois.

Mutta, kuten sanottu, kokonaan emme voi välttää tuota meille tyrkytettyä lepoa. Kokonaan emme voi päästä niistä kosmillisen tyyneyden hetkistä, joita suru valmistaa meille. Parasta olisi, jos emme yrittäisikään päästä niistä, vaan koettaisimme käsittää, mitä meille tarjotaan niiden kautta. Koettaisimme käsittää, että surujemme avulla hetkeksi siirrymme toiselle tietoisuustasolle. Olemme astetta lähempänä henkimaailmoja. Niin, olemme kuin kerjäläislapsi, joka loukkaantuu kadulla ja viedään hoidettavaksi kuninkaan linnaan. Siellä on rauhaa ja pyhäistä komeutta. Tuskan sokaisemana lapsi katselee uuden ympäristönsä loistoa kuin unessa. Vahinko, että se tapahtuu vain unessa. Vahinko, ettemme antaudu suurten lepopäiviemme valtaan rohkeasti, auliisti, niin että voisimme tarkkaavaisin mielin ottaa vastaan ne näyt, joita meille näinä pyhäisinä hetkinä suodaan.

( Kersti Bergroth; Miten elät? WSOY 1950 Neljäs painos )

Pienet huolet ja suuret surut (Kersti Bergroth)
Sinulla on paljon huolia, eikö totta? Mutta jos sinulle nyt juuri sattuisi suuri suru, et muistaisi niitä huolia. Jos se tai se rakas omaisesi kuolisi, et ehtisi uhrata ajatustakaan siihen, mitä nyt suret. Sillä mitä se merkitsee tuohon rakkaaseen ihmiseen verrattuna?

Tämä on sinusta selvä ja luonnollinen asia.
"Tietysti suuren surun aikana ei välitä pikkuasioista", sanot.
Ajattelehan vähän mitä tässä toteat. "Tietysti suuren surun aikana ei välitä pikkuasioista".

Siis: jos mielentilasi muuttuu, pääset huolistasi! Eikö tämä ole vähän omituinen huomio? Tietysti et surunkaan aikana pääsisi huolestasi sillä tavalla, että pääsisit hoitamasta kaikkia ikäviä asioitasi. Mutta näkisit, että ne ovat vähäpätöisiä, ettei niihin kannata tuhlata liian paljon ajatuksia. Työntäisit ne oikealle paikalleen.

Täytyykö meidän todella odottaa, kunnes kohtalo järjestää meille suuren surun ja sen avulla saa meidät vapautumaan pienistä suruista? Emmekö ehkä itse voisi luoda sieluntilaa, joka saa meidät näkemään elämän oikeat suhteet?
Mikä tälle tilalle on kuvaavaa? Surun vaikuttama juhlallisuus, tuo meidän kaikkien kokema pyhä hiljaisuus, jossa tyhmät tyhjät äänet ja melut vaikenevat. Me tiedämme, että tuo juhlallisuus ja tuo hiljaisuus liittyvät suruun, ennenkaikkea kuolemaan. Mutta itseasiassa on aivan väärin ja typerästi, ettemme liitä juhlallisuutta ja hiljaisuutta koko elämäämme.
Emme tietysti aina jaksa ylläpitää pyhätunnelmaa, eikä se olisi eduksikaan. Mutta ainakin kerran joka päivä meidän pitäisi elävästi ja vakuuttavasti muistaa, että elämä on hetki vain. Jos sen teemme, säteilee samassa ympärillämme tuo juhlallisuus, tuo ikuisuusloisto, joka himmentää pienet huolet. Vähitellen - niin täytyy uskoa ja toivoa - kehitymme niin pitkälle, että aina ikäänkuin ajan rinnalla tunnemme ikuisuuden. Silloin kykenemme ilman kohtaloniskujakin nousemaan päivän huolien yläpuolelle, näkemään ne vähäpätöisyydessään. Harjoitelkaamme tätä kykyä joka päivä!

( Kersti Bergroth; Miten elät? WSOY 1950 Neljäs painos )

Vuosien 1866-67 katovuodet
Vuosien 1866‑67 katovuodet Ruovedellä.

Jo ennen vuotta 1867 oli 5‑6 vuotta puolihuonoja vuosia. Enimmäkseen vaivasi liikasateisuus. Ruunun makasiinia käytettiin jo näinä vuosina ja ne tyhjenivät. Rahapula oli. Vain metallirahoja oli Ruovedelläkin liikkeessä. Setelirahaa ei juuri ollenkaan.

Vuoden 1867 kesä oli perin lyhyt. Usman päivänä vielä hakattiin Jäminkipohjan lahdessakin avanto jäähän vedenottoa varten ja 15 päivä kesäkuuta vasta lähtivät jäät samaisesta lahdesta. Eerikin päivän aikana oli lunta vielä metsissä vahvassa. Samalla oli kauhea lumipyry. Viimeiset jäät lähti Ruovedestä ja Tarjanteesta vasta juhannuksen tienoissa. Ei juhannuskirkkoonkaan vielä jokapaikasta päästy veneellä. Ihmiset kyllä ajattelivat kylvön tekoa ja kylvivät herneitä jo lumen pääl­le pehmenemään, että pian sitten ehtivät.

Juhannus‑aattona oli vihdoin lämmin ja istutettiin perunoita. Perunansiemenet oli jo niin syöty kevättalvella, että vaan vähän jätettiin viipaletta itukuoppien kohdalle. Perunat kasvoi kohtalaisen hyvin ja niistä sitten olikin suuri elämisen­apu seuraavana talvena. Pieneksi ne kerrotaan jääneen, kun oli niin lyhyt se kas­vuaika, sillä vuosi 1867 suvi oli "lyhkänen suvi", joka jäi kansan muistiin.

Ohria ja kauroja kylvettiin juhannuksen etuviikolla ja kasvoivat suvitouot erin­omaisen hyvin. Kaikki "miesmittaista", mutta ne eivät tulleet tähkälle eivätkä tehneet jyviä ajan lyhyyden takia. Ohra kyllä jossain paikassa vähän tuleentui, että saatiin vähän siementä seuraavan vuoden varalle. "Palkonauriita", joita siihen aikaan viljeltiin saatiin myös paljon ja oli näistäkin suuri apu.

Rukiita kyllä olisi tullut, kun olisi ollut kylvöstä; mutta kun edellis‑suvi oli niin sateinen, eivät ihmiset saaneet kylvöä tehdyksi sateiden takia. Se joka kylvi ennen "Pertun markkinoita" se sai viljaa. Syyskuun 5‑6 päivän välisenä yönä oli jo niin kova halla, että otti melkein joka paikassa.

Paikkoja mainitaan, joissa kyllä koko kadon ajan syötiin "selvä ruisleipä" nimittäin Pekkalassa, Jämingissä ja Tapiossa sekä Pekkalan torpissa Majaniemessä ja Vaskussa. Karjalla ei ollut hätää kun touot niin perin hyvin kasvoivat. Karjan rehua tuli yllinkyllin - ihmisillä vaan oli leipäviljasta hätä.

Keinoja oli pidettävä. Räätikkään varret keitettiin kaikki puuroon. Vehkain "Lädäkkeiden" lehdet ja varret keitettiin kaalin tapaiseksi velliksi. Suolaheinistä keitettiin velliä jos vähänkin oli panna jauhoja suurukseksi.

Ruumenista, herneenvarsista, tyvihistä ja koivun kuorista tehtiin pettua, puhumattakaan männyn kuorista. Vihannista ohran oljista tehtiin kaljaa ja tuli niistä erittäin hyvää kun vaan oli sen verran jauhoja, että sai tämän käymään.

Marjoja vuonna 1867 kasvoi tavattoman paljon, varsinkin mansikoita, mutta myös muita. Näitä paljon kerättiin. Sieniä ei silloin vielä poimittu ollenkaan.

Venäjältä tullutta viljaa sitte saatiin hätään, mutta se oli hevosilla ajattava Hämeenlinnasta asti. Tämä oli hidasta ja vaivalloista. Hämeenlinnan ruununma­kasiinista sitä jaettiin. Kun ajajat toivat sitä, saivat he joka 10:nennen maton ajo-­­palkakseen. Tätä Venäjältä tuotua viljaa oli määrä antaa köyhille ilmaiseksi. Mutta ihmisluonne on itsekäs. Väärinkäyttöä mainitaan harjoitetun niitä kohtaan, jotka eivät itse päässeet jauhomattoon käsiksi. Sanottiinpa: "Ei vaivaisen neuvoon paljon tarvita." Minitaanpa tapauksia, että ori söi tallissa viljaa, kun sen sijaan kerjäläiset, vaivaiset ja palkolliset saivat ruumenleipää.

Vaivais- ja köyhäinhoito oli perin alhaisella kannalla. "Ruotivaivaiset" kulkivat lukupiirissään talosta taloon; ja näillä oli määrä‑aika, kauanko talossa viipyivät. Lapsia ja saattamattomia vietiin toiseen taloon hevosella. Talonomistajat saivat valtion hätäapuviljan pitääkseen huolta köyhistä. Lapsia ja vanhuksia myytiin myös huutokaupalla pidemmäksi aikaa. Moni sellainenkin huusi ja sai, jolla ei ollut itselläänkään syömistä, joten kurjuutta oli paljon.

Huonosta voinnista johtuneet kuumetaudit raivosivat peloittavassa määrässä; n.s. "Lämmintanti" teki tavatonta tuhoa. Ruovedellä kuoli katovuosina 1400 ihmistä. Haudat kirkkomaalla sanotaan olleen kuin "kanavia" sunnuntaisin. Arkinakin haudattiin.

Kunta laittoi sairaaloita. Näitä mainitaan olleen, Mäkiperkolla, Ylä‑Pynnösellä "suuri sairaala" ja ja Jämingissä. Jämingissä oli toisinaan ollut 40:kin potilasta. Sairaanhoito oli myös huonolla kannalla; kunnan lääkäriä ei ollut. Haavojakin sitoi vaan kunnan kanttori.

Hätä‑aputöitä teetettiin myös valtion joukoilla. Virroilla tehtiin Uurasten maan­tietä ja Ruovedellä Vilppulaan menevää ja Perkolta Syvinkiin menevää Tuuhos­kylän tietä. Vilppulassa tehtiin Pynnöskylän tietä.

Työntekijät saivat jauhopalkan. Jalkamiehet saivat 3 naulaa samaan aikaan kun hevosmiehet saivat 5. Tienteettäjistä sanotaan myös, etteivät nämä olleet rehel­lisiä, vaan "fuskasivat" kun saivat tilaisuuden. Silloin talvella oli ollut hämmäs­tyttävän kovat pakkaset.

Monella rikkaalla tilallisella kerrotaan kyllä olleen hyvinkin viljaa; mutta köyhällä ei ollut rahaa, millä ostaa. Pientilallisetkin velkaantuivat rikkaammille itsensä aivan aivan tyhjiksi. Nämä veivät pelto‑ ja ajokalujaan pantiksi, sekä kaikkia mitä käsiinsä saivat saadakseen jauhoja, puhumattakaan eläimistä. Kerrotaan, että Ruovedeltä vietiin kaikkia tavaroita aina Savoon asti viljan ostoa varten.

Ne, joilla siis oli viljaa, rikastuivat ja toiset köyhtyivät. Armottomuutta myös oli; omanvoiton pyynnistä kerrotaan jonkun sanoneen toiselleen, kun syyskuun pakkasyöt olivat: "Eikös nämä yöt olleet meille vähä onnelliset." Samalla kerro­taan että sanoja sittemmin "kuoli köyhäin joukkoon". Tästä huomaamme ettei ole hyvä "vetää kaksinkäsin sanoja suustaan."

Kunnalle ihmiset myös saivat viedä käsitöitä ja kalua, lusikkoihin asti ja saivat näistä viljaa. Nämä myötiin sitten myöhemmin kunnan laskuun. Kauppiaat Ålander ja Palmroth, antoivat keväällä 1868 hankkimansa siemenviljan takauksil­la viljelijöille ja ottivat sitten syksyllä takaisin. Näin sitä vähitellen alettiin kulkea taas onnellisempia aikoja kohti. Lähinnä seuraavat vuodet olivat taas hyviä vilja­vuosia, joten pitäjä vähittäin pääsi nousemaan katovuosien tuottaman köyhty­myksen ja alennuksen tilasta.Pitäjän nykyinen asema, kaukaisuus liikekeskuk­sista ja kulkuneuvojen sen aikainen huonous, tekivät katovuosien aikaisen hädänkin täällä suuremmaksi kuin se oli monella muulla paikalla Suomessa. Tämän jälkeen kun maahamme alkoi kehittyä rautatieverkko, tottuivat ihmiset siihen käsitykseen, ettei enään nälänhätä maassamme pääsisi siihen mittaan onnettomuudessa, kun se oli silloin. Viime vuosien kokemuksista on kuitenkin opittu, että voi tulla sellaisiakin vaikutteita, jotka tuovat yhtäläisen nälänhädän, kuin oli 1866‑67, huolimatta kulkuneuvojen hyvyydestä, jotka silloin puuttuivat. Viime vuosien ankarat ajat ovat taaskin Ruoveteläisiä kovin järkyttäneet. Mutta muistot edellä kerrotuilta ankarilta vuosilta ovat säilyneet elävinä ja unohtumattomina niiden vanhuksien mielissä, jotka mainittua aikaa ovat omin silmin seuranneet ja eläneet. Liikutuk­sella niitä vielä moni muistelee ja lapsilleen kertoilee.

V. S.

(Lähde: Ruovesi Lehti n:o 1 - 1921, keskiviikkona tammikuun 5 p:nä)

Jäitten lähtö Ruovedellä v. 1854‑1920

Pappilassa tehtyjen muistiinpanojen mukaan ovat jäät lähteneet pappilanlahdesta:

1854 toukok. 9 pnä,

1855 14 "

1856 17 "

1857 13 "

1858 14 "

1859

1860 1 pnä

1861 11 "

1862 15 "

1863 6 "

1864 13 "

1865 15 "

1866 9 "

1867 kesäk. 11 "

1868 toukok 11 "

1869 9 "

1870 huhtik 30 "

1871 toukok 25 "

1872 2 "

1873 18 "

1874 1 "

1875 15 "

1876 17 "

1877 26 "

1878 7 "

1879 14 "

1880 5 "

1881 21 "

1882 7 "

1883 10 "

1884 17 "

1885 13 "

1886 huhtik 24 "

1887 toukok 5 "

1888 19 "

1889 13 "

1890 huhtik 26 "

1891 toukok 12 "

1892 22 "

1893

1894 toukok 1 "

1895

1896

1897

1898

1899 toukok 21 pnä

1900 22 "

1901 23 "

1902 22 "

1903 2 "

1904 9 "

1905 8 "

1906 2 "

1907 6 "

1908 17 "

1909 29 "

1910 huhtik 24 "

1911 toukok 7 "

1912 14 "

1913

1914 huhtik 26 "

1915 toukok 6 "

1916 5 "

1917

1918

1919 toukok 3 "

1920 huhtik 29 "

Kuten ylläolevasta näkyy puuttuvat tiedot vuosilta 1859, 1893, 1895, 1896, 1897, 1898, 1913, 1917 ja 1918. Jos jollakin paikkakuntalaisista on muistiinpa­noja jäitten lähdöstä puuttuvilta vuosilta, niin pyydetään hyväntahtoisesti siitä ilmoittamaan Ruovesi Lehden toimitukselle, että luettelo ylläolevalta ajalta saataisiin täydelliseksi.

(Lähde: Ruovesi Lehti n:o 13 - 1921, keskiviikkona maaliskuun 30 pnä)

Pitäneekö vanhat merkit RUOVESI LEHTI 1.5.1924 paikkansa tänä vuonna.

Eräässä aikakauslehdessä oli pari vuotta sitten seuraava ennustus:

Todellisia nälkävuosia on meillä nyt edessämme ja luultavasti ne tulevat ole­maan kolme, käsittäen vuosia 1922 - 24. Tämä otaksuma perustuu n.k. kuuaikakausiin. Joka 19 vuosi kuu uusiintuu samana päivänä, kuten nyt tänä vuonna (1921) ja v. 1902 esim. kolme tämmöistä aikakautta eli 57 vuotta sitten olivat viimeiset nälkävuodet, jotka olivat kovimmillaan v. 1867. Jos tähän lasketaan lisää 57, tulee v. 1924. Jos taas otetaan 57 v., tulemme vuoteen 1810 sotavuosien 1808 - 09 jälkeen, joka vuosi myöskin oli kova. Jos tästä taas otetaan 57 v. niin tullaan v. 1753, jolloin myös vallitsivat ankarat talvet, vesitulvat ja nälkävuodet (1740 - 1760). Ottamalla viimeisestä luvusta 57 v. tullaan niihin suuriin nälkävuosiin, jotka vallitsivat vuosina 1696 aikana. Ne koskivat koko Eurooppaa. Siitä asti on kulunut tähän asti 12 kuuaikakautta.

- - -

Tämän yhteydessä voidaan mainita millaista jälkeä v:n 1697 kadon seuraukset, kulkutau­dit Ruovedellä saivat aikaan vuoden 1921 historiallisen aikakauskirjan N:o 3:ssa mainitsee Jalmari Finne Ruoveden kirkon arkistossa tekemästään tutkimuksesta m.m. seuraavaa:

Ruovedellä kuolee 1693 18 henkeä,

1694 40 "

1695 19 "

1696 60 "

1697 438 "

Tauti (isorokko) alkaa täällä riehua jo huhtikuun alussa, ollen heti hyvin suuressa määrässä kuolemaa tuottava, kes­tää vielä toukokuun, mutta on jo kesäkuulla loppunut.

Täällä ei kaikkia kuolleita tunneta. Huhtikuun 7 p:nä hau­dataan muiden muassa 8 kerjäläistä, saman kuun 9 p:nä 17, joiden nimiä ei kukaan tiennyt, 13 p:nä jälleen 12 tuntema­tonta, samoin 21 pnä 20 tuntematonta ja 24 pnä 17 tuntematonta j.n.e.

Vuoden 1776 talvi oli samanlainen kuin nyt.
(Keskiviikkona tammikuun 28 pnä RUOVESI N:o 4 - 1925)

Sievin kirkonarkistosta löytyneessä väkitaulukkoon merkityssä vanhassa muistiinpanossa vuodelta 1776 tehdään selkoa silloisesta lauhasta talvesta, joka muistuttaa hyvin paljon meidän nykyistä talveamme. Muistiinpanossa sanotaan m.m.

Vuoden 1776 alkoi talvi vasta tammikuun lopulla, helmikuu oli myrskyinen ja kylmä, maa­liskuussa jo suvesi ja kesä tuli huhtikuussa, jolloin maa oli jo aivan viheriänä. Jotka silloin kylvivät, saivat hyvän tuloksen, vaan jotka pelkäsivät takatalvea eivätkä ryhtyneet kylvään, eivät saaneet juuri mitään. Kesä oli kuiva ja siemenet lahosivat maassa. Sieviin tuli kuitenkin sinä kesänä hyvä sato, vaikka monille muille ympäristöpaikkakunnille tuli kato.

Lähes 100 vuoteen ei ole ollut näin lämmintä joulukuuta. (Keskiviikkona tammikuun 7 pnä RUOVESI N:o 1 - 1925.)

Leudot säät tulevat jatkumaan. Talven viipyminen aiheuttaa kaikkialla suurta haittaa. (Keskiviikkona tammikuun 28 pnä RUOVESI N:o 4 - 1925.)