Eino Leino

Tässä Eino Leinon omakätinen selvitys Laivaveistämöltä jossa hän oli työskennellyt ja käyttänyt mainittuja työkaluja.

Eino Leino

Huiskan "Etvari" ja "Sali-Karoliina" / Myyryn Vihtori

Oluttehtaan aikainen vanha vitsi Visuvedeltä

Entinen Huilahden torppari Visuvedellä ns. Huiskan ”Etvari”-vainaa oli monen muun kyläläisen tavoin tottunut silloin tällöin poikkeilemaan tehtaalle vähän kaljottelemaan.

Niinpä taasen kerrankin palatessaan kylästä hevosellaan tuli hän tämän poikkeamisen tehneeksi, kietaisten hevosensa siksi ajaksi tehtaalle vieneen portin lähelle vieläkin kasvavan leveäoksaisen mahtavan kuusen tyveen kiinni.

Joskus sitten iltamyöhällä Huiskalle kotiuduttuaan arvasi hänen liukaskielinen äitinsä Karoliina jälleen kertautuneen poikansa myöhään viipymisen syyn ja sängystään suoraa päätä tuimana tuikkasi pöhnäpäiseltä pojaltaan: ”Mitäs sitä hevostas taasen siihen kuuseen köytit? Mitäs sitä hevostas siihen kuuseen köytit?”

”Ei ollu mäntyä, ei ollu mäntyä”, oli yhtä liukaskielisen ja häkeltymättömän pojan vastaus. Monesti jälkeenpäin kyläläiset naureskellen muistelivat Huiskan Etvarin äitinsä kanssa suorittamaa sanailua. Kunnes sitten jonkin vuoden kuluttua Etvari Huiskan torpan asumisen jätettyään muutti sieltä perheineen Visukylän keskukseen Kaivoksen taloon vuokralaisena asumaan.

Talo oli jo tällöin joutunut olutehtaan omistukseen. Ja sen aikoinaan komeassa kunnossa olleen päärakennuksen eli pytingin pylväskuisteineen ja muine hienouksineen uudet omistajat olivat alentaneet köyhän työväestön asuttavaksi vuokrakasarmiksi, saaden täten jaetuksi pytingissä ennenaikaan asuneitten virkamiesten, tuomareitten ja kaupunkilaisten suviasukasperheitten käyttämästä ehjästä 3-4 huoneen huoneistosta yhtä monta vaatimatonta yksihuoneista perheasuntoa.

Niinpä siis Etvarikin sai näistä entisistä herrasväkien asumista huoneista juhlavimpana pidetyn, käräjäistuntohuoneenakin muistetun entisen salihuoneen. Mutta kun äitimuori omahyväisenä hengessään omaksuikin itselleen osan tuosta asuintilasta, tosin vain rapistuneena muistona säilyneestä herrasväkiarvostuksesta, niin tämän tietäen ynnä hänen kielensä liukkauden hyvin tunteneet lähinaapurit antoivat hälle Sali-Karoliinan muistoisan nimen.

Muistelma oluttehtaan palamisista

Visuveden oluttehdas paloi kolme eri kertaa ja joka palon jälkeen se rakennettiin paikalleen uudelleen. Erään palon aikana oli suuren tulen loimu taivaalta kantautunut kauas, aina Huikankaan takaiseen Myyryn torppaan saakka, jolloin senaikaisten visukyläläisten hyvin tuntema torpan mies Myyryn Vihtorikin riensi peräämään, että missä tuli oli valloillaan. Mutta palopaikalle päästyään ei hän näkemästään erikoisemmin ihmeissään häkeltynyt, eikä kauhistunut, vaan aikaisemmat palot muistaessaan kääntyi harjun laella selin järvenrannasta loimottavaa tulta kohden ikäänkuin lämmitelläkseen ja puolipilkallaan virkkoi kaikista sammutusyrityksistä luopuneille läheisilleen, että ”onpas teillä poijjaat nyt hyvät tulet.”

A. L.

Ruovesi-Lehti 8/1975

Juhani Kinnunen aiheesta; "Vanha Pirtti" ja Terte

Otto Moisio (Virtain Joulu 2005)

Ruotusotamies Israel Martinpoika Knall

Israel oli syntynyt Hauhuun Braskin talossa 17.2.1799 ja hänen isänsä oli myös ollut sotilas. Syntyneiden kirjassa isäksi mainitaan Braskin talon poika varasotamies Mårten Henriksson, joka oli saanut sotilaana sukunimen Tall. Suomen sodan syttyessä vuonna 1808 Mårten eli Martti oli 40 vuotias ja joutui luultavasti tähän sotaan, joka liitti Suomen Venäjään.

Ruotusotamies Israel Knall oli Vaasan pataljoonan Saarijärven komppanian sotilas N:o 136. Ruotujakolaitoksessa useamman talon yhteinen sotamies asui hänelle osoitetussa torpassa, jota viljeli. Aseet sekä muut varusteet tarjosi valtio ja sotamies osallistui säännöllisesti joukko-osastonsa harjoituksiin.

Israel Knall meni naimisiin Maija Stiina Tapanintyttären kanssa vuonna 1825 ja

morsian oli 25 vuotias. Heille oli ennen avioliittoa vuonna 1823 syntynyt tytär Hedvig. Avioliitossa heille syntyi kaksi poikaa Henrik Gustaf ja Johannes sekä myös kaksi tytärtä Maria ja Maija-Stiina vuosina 1825 – 1835.

Knallin sotilastorppa sijaitsi Rajaniemen maalla silloiselta Hämeenlinna – Vaasa maantieltä, nykyiseltä Lakarintieltä kirkonkylään johtavan kärrytien alkupäässä. Tie on tänään Nallentie. Tien alkupäässä on vieläkin Knallin lähde. Tästä lähteestä uudelle hautausmaalle haettiin kasteluvesi vuosikymmeniä. Myös torpan paikka on tiedossa.

Voidaan vain kuvitella juhlapäivinä, kuinka Israel Maija Stiinan kanssa asteli kirkkoon juhlavassa sotilasasussa, johon kuului sininen takki, keltaiset housut ja töyhtöhattu. Heidän kirkkotiensä kulki Nallentien, Laaksotien ja Puutteentien kautta kirkkoon. Puutteentien paikalla on ollut vanha tie Torisevan kautta Uotilan virkataloon, nykyistä Virtaintietä ei silloin vielä ollut. Silloinen kirkko sijaitsi nykyisen kirkon parkkipaikan kohdalla.

Kun komppania lakkautettiin aivan 1820–luvun lopulla, Israelista tuli torppari Rajaniemen taloon. Kangasmäki nimisen entisen sotilastorpan pinta-ala oli pieni ja luultavasti tästä syystä Israel muutti Mårtenson nimisenä perheineen Ruovedelle vuonna 1837.

Israel Knall jätti jälkeensä meille Nallentien ja Nallenlähteen, tätä muistoa tulisi meidän vaalia.

Virtain kirkonkylän tiennimissä hänen muistonsa on säilynyt Nallentien nimessä, sillä hänen asumansa torppa oli sen vieressä, kirjoitti Juhani Kinnunen.

Wisuweden Alaseppä.

(Wisuweden nuorisoseuran kotiseutmuistoja vuodelta 1921)

Alahviiki, tai oikeammin Manu Ahlvik oli Visuveden entinen seppämestari. Häntä sanottin myös Junteeniksi, joka oli haukkumanimi. Sen hän oli saanut opissa ollessaan Kirkonkylän sepältä. Manu oli huono oppimaan ja itsepäinen ja hänen mestarinsa sanoi: ”Se on sellainen Junteeni”. Olipa hänellä vielä kolmaskin nimi, Alaseppä, jota kylällä enimmin käytettiiin.

Manu oli poikamies, vaikkakin koko ikänsä akanottoon oli halukas. Muistan kuinka kerran iltamissa keskustellessani sepän kanssa naisväestä hän selitti ajatuksiaan niistä: ”Kyllä minä olen maailmalla kiertäessäni nähnyt yhtä ja toista elävää, kaunista ja rumaakin naista, naisihmistä ja paljon mulla on ollut ehdolla tyttöjä. Mutta kun maailmaa kiertää, tulee ihmiselle kuin koirankuono. Se haistaa jo kauaksi mikä on sovelias, mikä ei”.

Kylänväki piti aina yllä tuota naimahalua hänessä. Hänellä oli paljon puhemiehiä ja morsiamiakin. Ja tässä asiassa oli seppä aina myöntyväinen ja altis seuraamaan muitten neuvoja, vaikka muuten olikin itsepäinen.

Toinen piirre hänessä oli tapansa kamalasti kirota. Ennen oli oikein sanantapana: ”Kiroo kuin Alaseppä.” Ja kyllä hän kiroili väkevästi. Osasi hän kyllä puhua hienomminkin, kun tahtoi. Huomasi usein, kun joku arvohenkilö oli joukossa, niin seppä ei kironnut ollenkaan, paitsi kun sattui oikein kovasti innostumaan. Paitsi kirouksia ja voimasanoja oli hänen puheessaan muutakin väritystä ja taitelua, joka saattoi kuuntelijan häntä tarkkaankin seuraamaan.

Millon lausui hän sanansa hiljaisemmalla, milloin kovemmalla äänellä, innostui puhuessaan ja sitä myöten ääni kiipeli yhä korkeammalle ja jos joku tahtoi häneltä ottaa suunvuoron, niin yhä kaikuvammaksi hän lujensi äänensä. Kun hän sieltä korkeudesta sitten pudotteli jä päästeli kirouksia, niin jo tukki sivullinen korvansa.

Hän käytti paljon omia, itsemukailemiaan sanoja ja ajatuksensa sekä kuvauksensa olivat humoristisen konstikkaita, kuten esimerkiksi: Se on työläiselle paljo edistyttävää, että hän pitää lakkia päässään, sillä varsinkin lippulakki johtaa näköä. Taiteleminen siinä on, kun joutuu ummikkopaikkaan taikka muuten rupeaa kova kenkä painamaan jalkaa. Kun minäkin olisin saanut olla oikein päävenäläisessä paikassa, niin lipittäisinpä aikalailla. Wekanistalainen mies, rapotoi, sano ryssä. Suu auki kuin variksella eikä tietoa järjestyksestä mihinkään päin. Tirramittu, mies hummehtii.

Sitten hänellä oli sellaisia sanoja kuin hömppö, höyhkäle, retku, purkis, keikelehtii, rossahtaa, hulputtaa, kakistaa, rävistää, komelianttari, intierinki, päänkuoriminen, muranka.

Alaseppä oli muistinajan tuollainen vanha köntys, kulki laahustaen pää eteenpäin kumarassa ja kasvot olivat tuhansien ryppyjen vallassa. Niissä oli mustia nokitäpliä, jotka varmaankin olivat syöpyneet ihon alle ja kaikenlaisia arpeja. Hän oli omasta mielestään kuulu seppä. Ei häntä sivullinen saanut mennä neuvomaan. Hän oli siinä tapauksessa heti valmis kiroten sanomaan: ”No kyllä minä sen tiedän.”

Nuorempana ollessaan hän oli reissaillut Etelä-Suomessa rautatien töissä, tai kuten hän itse sanoi: ”Kun minä olin maailmalla valtatöissä, ei raha puuttunut. Kyllä minäkin siinä ammatissa touhuun tulin, raha ei häilyttäny. Laittelin toisinaan itselleni oikein hyviäkin verhoja, hullu kehuu, kipee poraa, mutta kyllä siinä vaan tarttee tienata, kun aina on omat rahat lakkarissa. Pannaan läpi ruumiin menemään isommalla maailmalla. Millä sitä sitten reisuaa, on ja menee”.

Sepän kertomuksista tuolta ajalta jäi erikoisesti mieleen Utin kestikievarin nimi. Hän sanoi sielläpäin olleen suuria taloja ja rustholria ”suurta hovia ja rustholria”.

Oli hän matkustanut Helsingissäkin ja tästä matkastaan mielellään jutteli. Hän oli asunut jossain matkustajakodissa, jota kutsui Vaasan hotelliksi. Erikoisesti seppä ihmetteli kaupungin suuria rakennuksia, joista jok'ikisestä panisi Virtain kirkon täyteen että humahtaisi. Katuliisin (katolisesta) kirkossa oli ollut ruohonvärinen katto. Elanto kaupungissa tuli halvaksi. Kun torilta osti 10-pennin setrisuun, niin sillä eli mies jo viikon. Juna meni lujaa, meni kuin kirkon kiiltävä paha ja kirkkoja vilahteli tien ohessa kuin kilometripaaluja vaan. Tämän Helsinginmatkansa seppä oli tehnyt muutamain ylioppilaan kehotuksesta ja kutsusta. He olivat kulettaneet seppää ympäri kaupunkia ja pitäneet lystiä hänen kustannuksellaan.

Seppä piti paljon musiikista, vaikka ei itse soittaja ollutkaan. Soittomiehiä hän usein arvosteli eikä löytänyt parempaa peliniekkaa kuin Korven maalari oli ollut. Kun hän oli soitellut viulullaan, niin rupesi kuulijan pääluukin soimaan ja tärisemään. Urkureitakin hän arvosteli ja mainitsi että Jalasjärven urkuri oli hyvä soittamaan. Kun hän soitti, olivat paasi ja pikkupilli aina äänessä.

Väliin seppää laulatettiin. Kun hän oli juovuspäissä, niin hän rupesi rattamaan kaikenlaisia vanhoja tanssisävelmiä ja hyppi mukana. Erään sepän laulun nimi oli Nojoppitörmän Janne, jonka sanat olivat seuraavanlaiset: Tuit, tuit, tuit, tui turluta, ruittula, tuit, tuit, tuit, tui turluta ruu, Tajiti, tajiti, tiiaila, tuittula tuu.

Mutta ankara tansiimaan seppä nuorempana oli ollutkin. Hän kertoi, että kerran Pertunmarkkinoilla oli hänellä rahaa oikein kosolti. Tapasi siellä sitten tuttuja naisia Virroilta. Yhdessä sitten käytiin kontiittoreissa ja joka paikassa, sekä aina välillä hyppelemässä. Siellä oli erityiset hyppypaikat ja ittellä markkinaväellä vakituiset pelimannit. Pyörittinpä siinä sitten oikein rajua nujua.

Seppä teetti itsellen housuja vallan toisessa pitäjässä, Virtailla, useimmiten kirjavista, kirkasvärisistä puuvillakankaista. Räätäli Sumperi siella osasi tehdä sepän mieluiset housut, joissa oli kylliksi kokoa. Kerran annettiin sepälle viiden markan seteli. Raha oli uutta mallia ja siinä oli naisen kuva.Seppä ei sitä rahaksi huomannut, vaan katseli hymyillen ja kysäisi ujosti, että kenen naisihmisen valokuva se olisi.

Kerrotaan että Alaseppä kuoli sen tähden, kun hänen sisuksensa mätäni. Hän sairasti viimeisinä aikoina ankarasti. Kerran hän oli tautinsa aikana tuonut Linkin Miinalle vaatteitaan pestäväksi ja oli valittanut elämäänsä: ”Kyllä rupee jo vetämään vajavaisempaan puoleen. Ei kykene mihinkään ja täytyy turvautua toisten ihmisten apuun.”.

Miina ihmetteli että seppäkin kerran nöyrtyy ja rupeaa muita rukoilemaan, vaikka kaiken ikänsä on ollu mahtava kuin suurikin herra.

Seppä joutui sitten Ruoveden sairaalaan. Mutta kohta tuli ikävä Visuvedelle. Vaikka olikin kuolema silmien edessä, niin hän murehti vain maallisista tavaroistaan ja pelkäsi että hänen verstaskalunsa eivät säily hänen poissaollessaan. Hän oli pyytänyt sairaanhoitajatarta sähköttämään , kuten hän puhelimen käyttöä kutsui, eräälle tutulleen kyselemään tavaroitaan. Pois hän yritti sairashuoneelta.

Kerran hän oli pyytänyt erään olutkuskin mukana takaisin Visuvedelle. Mutta sairaalassa hän kuoli. Pari päivää ennen kuolemaansa hän oli tuntenut loppunsa lähenevän, oli lakannut kiroilemasta ja ollut kuin muutkin kuolevaiset.

Ei seppä pahasti taudistaan kellekään valitellut, eikä hän tainnut ennen sairastaakaan kuin tuon kuolintautinsa. Kumma kyllä! Sillä kun katseli hänen ryppyistä naamansa, käyrää runkoaan, väsynyttä olemustaan ja kun oli hänen tuvassaan nähnyt tuon mustan kahvipannun jota varmaankaan vuosiin ei oltu pesty, ei virutettu, ei tinattu, vaan aina uutta ja uutta kahvia keitetty, niin jo näistä seikoista päätellen olisi luullut sepän sairalloiseksi ja huonovointiseksi. Mutta ei ollut. Kun kuuli hänen täräyttelevän väkeviä sanojaan, niin kauas kaikkosivat tuollaiset luulot. Huomasi, että siinä miehessä oli terästä.

Omissa ruuissaan hän oli ja asui huonossa tupapahasessaan, jonka laipion ihmiset pelkäsivät putoavan kauan aikaisemmin kuin se putosi, eivätkä uskaltaneet sepän tupaan usein päätään pistää. Mutta Manu Alviiki siellä eli rauhassa, viilaili, vasaroi ja takoi kaikenlaista mitä ihmiset valmistettavaksi antoivat.

Laipio putosikin sitten eräänä yönä. Seppä sattui silloin olemaan muualla työtä tekemässä ja pelastui mahdollisesta pintehestä. Mutta hän ei uskonut laipion pudonneen itsestään, vaan näki tapauksessa konnantyön. Ja usein jälkeenpäin hän kiroili tuota miestä, jonka hän arveli ilkityön tekijäksi. Häneltä oli paja palanut noin 15 vuotta aikaisemmin ja hän arveli paloa sytytetyksi. Tuvan sisustuksena oli viilaverstas viilapenkkineen ja muine kaluineen.

Erikoista huomiota herätti sohva perälasin kohdalla. Se oli maalamaton, toppaamaton, mutta kovasti mustunut. Kyläläiset puhuivat usein tästä sepän uudesta, komeasta sohvasta. Sepän erikoisalaa oli pystyjen teko. Ennenmuinoin hän oli niitä paljon valmistanut ja hyviä ne kuuluivat olleen. Vielä vanhoilla päivilläänkin hänellä oli joitakuita pystyjä tehtävänä. Lukko- ja puukkoseppänä häntä myös mainittiin. Töihinsä hän käytti Itäruukin terästä ja vanhaa ruottalaista, kuten hän teräslajeja nimitti. 

Sepän peruja huutokaupatessa tuli esiin muitten muassa kirja ”Rakkauden telefooni”, vanhoja virsikirjoja, muutamia naisihmisten valokuvia, paljon pyssynporia, mutta erikoisesti huomiota herätti piilukirves, joka nähtävästi usein oli mennyt hajalle. Seppä oli sen aina uudestaan korjannut ja nyt siinä näkyi kaikenlaisia siteitä ja laattoja.Tuolla piilullaan oli seppä veistellyt talonsa pykänteitä ja oli kuulunut helisevä ääni kauas. Seppä alkoi näet laittaa uutta taloa kun vanhaa ei voinut enää korjata. Hänellä oli tuuminki myöskin ottaa akka, kun ensin talo valmistuu.

Ahkerasti hän tuolla pykäyksellä illat hääräsi koettaen koota vanhan tupansa jätteistä uutta seinää. Hirret olivat kovasti lahoja ja rikkinäisiä, seinät tulivat sen mukaisia. Viisi hirsikerrosta hän oli ehtinyt ennen sairastumistaan ja kuolemaansa panna päälletysten.

Alviiki sai vaivaishoitoavustusta vaikka tietämättään. Hän nimittäin ei alentunut armoilla elämään, vaan tahtoi tulla omillaan toimeen. Tosin seppä tunnusti itsekin huononlaista elämänsä olevan, kun ei akkaa ollut. ”Hätäkös sen elää, jolla on akka ja lapset, mutta se mies, joka itse itsensä elättää.”

Tämä huomiota aikaansaanut seppä Ahlvik oli syntynyt kesäkuun 7 p:nä 1829 Ruovedellä. Hänen pitkä elämäänsä päättyi tammikuun 6 p:nä 1912.

Myöhäs-Jussin muistoa Visuvedeltä

Kuulin kerran pikkutarinan Raiskin talon kahdesta entisestä naapuritorpasta Juuselasta ja Haiposta, jotka aikanaan sijaitsivat siksi lähekkäin, että vain jonkun metrin levyinen kuja eroitti ne toisistaan. Ja kun torpat olivat näin toistensa läheisiä, sattui sitten kerran niitten asujiksi samaan aikaan miehet, joilla kumpaisellakin oli samat ristimänimet, Juuseja molemmat.

Mutta kun jommasta kummasta Juusesta tuli puhe, aiheutti miesten samannimisyys usein epäselvyyttä, kumpaisesta torpparista todella oli kysymys. Ja niin hoksattiin lopulta miesten huomattujen erikoispiirteitten perusteella ruveta nimittämään toista suoranenäisesksi Juuseksi ja toista kippuranenäiseksi Juuseksi.

Edellä oleva juttu vain siksi, että kun mainituista naapuruksista Juuselan torppaa asui myöhemmin 1870-luvulla päällekirjoituksessa mainittu Myöhäs-Jussiksi nimitetty mies. Hän oli Raiskin talon poikia ja syntyperältään Visuveden talon alkuperäistä sukua.

Mutta muuten lyhyesti sanoen sellainen tolotorppari, saamaton ja kankea kahnus, ettei hänen torppansa asumisesta ja sen pidosta tullut yhtään mitään. Siksipä kun naapuritorpan Haipolle tuli Siilas-niminen vävymies uudeksi isännäksi, niin tämä pelasti tavallaan Jussin vaikeuksistaan. Lunasti häneltä Juuselan torpan vuokraoikeuden ja etuudet ja yhdisti sen viljelykset ja etuudet Haipon torpan viljelyksiin ja alueisiin, sitoutuen sitten tästä luovutuksesta maksamaan vuosittaista muonaviljoitusta Jussille. Ja ”Jussia onnesti”, hän pääsi kotioon Raiskiin rengiksi ja emäntänsä talon piiaksi.

Aikalaisensa, jotka Jussin perinjuurin tunsivat, ovat kertoman mukaan antaneet hänestä aitohämäläisen miehen luonnekuvan kaikessa katkeruudessaan. Jussi oli ollut niin hidas ja saamaton, että hänen työstään ei lähtenyt yhtään mitään. Ja vaikka häntä olisi tukasta vetäen kiskonut, niin ei häntä sittenkään saanut ripeämpää askelta ottamaan. Ja mentiinpä minne tahansa, niin aina hän viimeinen oli.

Myöhästyneenä töihin lähdöstä hän aina Raiskiin taksvärkkiin saapui. Juuri tämän luonteenominaisuutensa vuoksi ruvettiin häntä Myöhä-Jussiksi nimittelemään, vaikka kylläkin hänellä oli hänen luonnettaan sievemmin kuvaava sukunimi Hiljanen. Mutta lieventävänä seikkana tähän entisten Jussin lähinaapurien ja tuttavien antamaan karuun luonnekuvaan tulkoon kerrotuksi hänen olleen uskollinen ja säntillinen kirkossakävijä ja johon tapaan liittyy muisto hänen kookkaasta piipustaankin, jota hän matkoilla aina savutteli. ”Ryösää kuin Raiskin-Jussin piippu”,

Luonteensa mukaan hän ei liikoja hoppuillut kirkkomatkalle sonnustautuessaankaan, sillä ”myöhä kirkkoon, aikaisin myllyyn” -sanonta oli hänelle, ainakin alkupuolesta ohjetta varsin sopiva. Ties sitten arkipäivisin, kuinka lie hän myllyynlähtöohjetta toteuttanut. Mutta kun sunnuntaiaamuisin sitten kirkkotienvartiset asukkaat huomasivat Jussin kirkkomiehistä viimeisenä ajavan ohi savujen pöllähdellessä hänen piipustaan, ei ollut enää kellään aikaa jahkailemiseen keritäkseen ja päästäkseen sisälle kirkkoon, edes papin saarnaa kuuntelemaan.

Kerrotaan näet sellaistakin, kuinka jotkut äreäluonteiset papit lukituttivat kirkon ovet saarnan ajaksi estääkseen kirkonmenon aikaisen, häiriötä aiheuttaneen kirkkoväkien luvattoman ovista ulos ja sisään juoksentelun. Yhtä ja toista huvittavaa pikkumuistoa saattaa vieläkin silloin tällöin kuulla Myöhäs-Jussista kerrottavan. Kerran hän oli heinäniityllä oltaessa löytänyt mättäästä mehiläispesän ja ruvennut sitten herkuttelemaan ahmien suuhunsa koko pesän kaikkine hunajineen, puoliks' kehittyneine sikiöineen päivineen.

Joku lähistöllä ollut heinämies oli huvitettuna naureskellen seuraillut hunajaherkuttelijan monivivahteisia naaman ilmeitä ja kysäissyt sitten viimein Jussilta, että miltäs se maistui?

”Paikoin hyvvää, paikoin pahhaa” oli Jussi jurahuttanut kysyjälle.

A. L. 1971

kts, Reetala Varis- eli Käpykankaaseen mentäessä!

Reeta Eljander (Manun Reeta) entinen pappilan pyykkäri
ja silittäjä sokkeen rovasti J. W. Durchmanin ajoilta.

Hovioikeuden tuomari Karppeliini

Visuvedellä on 25:nä viimeisenä kesänä asunut Vaasalainen hovioikeuden herra tuomari E.

Ja oikeastaan ei kesä ennen Visuvedellä alakaan, ennenkuin tämä valkopartainen, kunnioitettava vanhus sinne ilmestyy maantielle kävelemään, keikostelemaan ja järville onkimaan. Hän on kuin välttämätön lisä kesätunnelmaan ja varsinkin sitten tulee käsittämään tämän merkityksen, kun pääsee näkemään, miten hän Visuveteen on kiintynyt, kuinka syvästi nautii sen kesäpäivistä ja niin täydellä antaumuksella, että tuskin löytyy toista hänen vertaistaan.

1896 eräänä kesäkuun lauantai-iltana hän ensi kerran oli Visuvedelle ilmestynyt. Oli samana iltana jo kävellyt vuokraisäntänsä kanssa pitkin kaunista Kannanharjua Köykänmäelle saakka ja muistaa vieläkin kuinka kiipeeminen korkealle vuorelle oli hänelle lihavalle miehelle kova ponnistus; mutta vuoren laelta oli palkkioksi vaivoille mahtava näköala.

Seuraavana päivänä oli onkimatkalla joutunut sadetta pakoon Vasikkasaaren latoon ja siellä tehnyt tuttavuutta tulevan ammattitoverinsa kalastaja Kannan Kaapon kanssa, joka myös oli sadetta pitämässä. Ja Kaapo oli hänelle ehdottanut, että jos yhteisiin touhuihin ruvettaisiin, niin kyllä he kaloja saisivat, kyllä tulisi saaliiksi suuret hauet, lahnat ja kuhat. Mutta Karppeliini oli päätellyt, ettei hän sentään rupea suurempiin hommiin, vaan hän saa huvinsa onkimalla, kun kerran oli lupa onkia näillä vesillä. Ja onkimies hänestä on tullutkin. Kyllä hän parhaat kalapaikat lähivesillä tuntee ja sangollisia muhkeita ahvenia hän kesän kuluessa veneeseensä vetelee. Vaikka samantekevä hänestä silti, saako hän kaloja tai ei: ”Yhtä lystiä vaan”, sanoo. Ja kun istuukin kuin hän sikaaria poltellen ainapa 6:kin tuntia yhtämittaa onkien, niin pitää siinä olla kyllä lystiä muutakin kuin himo kaloihin.

Ja hän on istunut monet päivät, joltei kaloiksi ole saanut kuin pienen ahvenpirrin. Katselee luontoa, mietiskelee ja kaippa siinä usein ahvenet on saaneet lujastikin tempoilla ennenkuin ukko on havahtunut aatoksistaan. Onkiminen on jokapaiväinen työ hänelle, satoi tai paistoi päivä; tuli kaloja tai ei: ”Yhtä lystiä aina”.

Ja sitten kuivalla maalla. Eikös vaan hän näy milloin siellä milloin täällä mäen päällä katajaisen keppinsä kanssa katselemassa ja tarkastelemassa ympärille aukeavaa maisemaa, tai juttelee jonkun vanhuksen kanssa. Kulkipa usein ennen iltakävelyksi penikulman matkan Mustajärven kievariin, joi siellä kannun kahvia ja ajoi kyytillä takaisin. Ei hänellä kävellessään kiirettä ole, mutta matka kuluu ja katseltavaa on metsäisellä tiellä yllin kyllin.

Köykänmäellä piti käydä monet kerrat kesässä ja Helvetinkolulla 3,4 kertaa kesässä. Hiki on hänellä usein kuumina päivinä kävellessään. Lakitta päin ja paitahihasillaan käyskentelee, mutta lystiä on katsella kaunista luontoa, metsiä, peltoja, niittyjä ja lahdenpoukamia.

Tuttava hän on kaikille tämä Karppeltini, kuten häntä usein kuulee nimitettävän; ja koettipa ennen silloin kun hän vielä Koivulassa kanavan pielessä maantien varrella asui, koettipa mennä ohi, jottei ukko olisi huomannut ja tullut portille tervehtimään ja jututtamaan. Jos hän vaan sattui rappusilla talonsa edessä istumaan mikä kylläkin oli tavallista, niin turhaa yritti ohikulkija kiiruisella käynnillä tai äänettömällä astunnalla ohi livahtaa. Jos luulikin jo onnellisesti sivuuttaneensa, niin yht'äkkiä saattoi peräänsä kuulla:

Hyvää päivää; ei siinä auttanut muu kuin palata takaisin portille kättä lyömaan. Siinä sitten juteltiin kaikki asiat ja paperossit ja sikaarit kävi Karppeliini vielä sisältä hakemassa. Ja kanavan sillalle näki hänet usein uida kelluvan sateissa ja päivän paisteessa.

Hyvänlaatuinen, huvittava ukko oli kaikille visuvesiläisille. Eikä mikään maailman paikka ole hänelle Visuveden vertainen. Eikä Visuvesi sellaista ihailijaa itsellen toista saa. Kaunista loputtoman kaunista on siellä hänen mielestään ja hauska elää.

Kotikaupungissaan jos tapaat hänet kadulla kävelyllään, niin hän Sinut visuvesiläisen varmasti pysäyttää ja rupee kertomaan Kilvensalmesta ja muista onkipaikoista ja kehuu ja ylistää kotipaikkasi kauneutta.

A. L. 1922

Seppä EemelimVisuveden seppä kertoo: (Lähde: Ruovesi Lehti 20.1.1948)

Viettäessäni 60-vuotispäivääni, esittivät vieraani minulle kysymyksiä. He halusivat tietää, miten olen tullut ammattini valinneeksi, kuinka ja milloin olen Visuvedelle joutunut, sillä enhän ole ensimmäistä parkaisuani tässä kylässä päästänyt, ja moni muu asia kiinnosti heitä silloin. Tämän vuoksi hyppään ajassa taaksepäin siihen kohtaan, josta alkoi minun latuni.

Olen syntynyt Väärinmajan Myllyahossa. Täytettyäni 20 vuotta, tuli eräänä päivänä muorini, jonka ristipoika olin, luokseni ja sanoi: "Seppä Urtti kuuluu ottavan oppipojan, menepäs sinä pyrkimään oppiin!" Esitys oli minulle mieleen, mutta ujostutti hieman mennä mestarin puheille. Aikani ajateltuani ja kerättyäni rohkeutta pääsin niin pitkälle, että päivänä muutamana istuin kuin istuinkin sepän luona ja "kaupat" tuli tehtyä. Muistan niin hyvin, kun seppä harppaili kamarin lattialla ja luetteli ehdot: Ensimmäiseltä vuodelta tulee palkkaa 60 mk, mutta toiselta jo 150 mk., jos näyttää siltä, että mies rupeaa oppimaan. Valkea täytyy olla ahjossa aamulla klo kuudesta iltaan klo seitsemään. Työstä päästyä on aina paja siivottava. Jos tämä miellyttää, saat tulla töihin lauantaina. Siitä se sitten alkoi. 2 vuotta kului. Olin täyttänyt vaatimukset ja saanut palkkani niinkuin oli luvattu. Hyvä oli sopu mestarin ja oppipojan välillä. Todistuksenkin sain lähtiessäni. Vahinko vain, etten sitä ole kertaakaan tarvinnut, ei ole kukaan kysynyt minulta todistuksia.

Sen jälkeen alkoi mielessäni kypsyä ajatus, että olisi saatava oma paja ja oma koti. Mutta edessä oli suuri m u t t a: ei ollut varoja, millä päästä alkuun. Käännyin sukulaisteni puoleen - tuloksetta. Kukaan ei antanut mitään. Kuten saattaa arvata, pyrki mieli masentumaan. Tuntui siltä kuin aikeitteni eteen olisi kasvanut vahva seinä. Muistan miten alakuloisena seisoskelin seppä Salinin kuoleman jälkeen pidetyssä huutokaupassa, jossa kaupattiin kaikki sepän työkalut. Olisi siellä ollut ostamista, mutta milläs ostit, kun ei ollut rahaa. Huutokaupan päätyttyä sepän vaimo tuli ja kysyi minulta: "No mitä tuli ostetuksi?" Kuultuaan vastaukseni, sanoi hän: "Voi, hyvä poika, olisit sanonut minulle tämän ennemmin, niin olisin järjestänyt sinulle tilaisuuden maksaa ostamasi tavarat myöhemmin, kun olet saanut rahaa!" Tuntui niin lämmittävältä tällainen puhelu, - kiitos ja kunnia hänen tomulleen - mutta nyt oli se jo myöhäistä.

Kaikesta huolimatta en luopunut toiveistani. Visuvedellä ei ollut siihen aikaan seppää siksi kiintyi huomioni tänne. Kirjoitin isännöitsijä Kautulle ja kysyin, eikö hän vuokraisi pajaa. Sain myöntävän vastauksen ja se oli omiaan rohkaisemaan painunutta mielialaani. Ensimmäinen kysymys sen jälkeen oli: mistä saisi alasimen? Tämäkin ratkesi. Vilppulan Surusalmelta löytyi sellainen avulias isäntä Erland Ruokonen joka myi minulle allasimen velaksi. Porakoneen sain ostaa liikkeestä kuukausimaksulla. Huugo Alastalo lainasi viilapenkin. Niillä minä sitten pääsinkin alkuun. Huhtikuun 6. päivänä 1909 tuli minusta Visuveden asukas. Tullessani oli minulla 2 mk rahaa pussissa ja 100 mk velkaa. Mutta vanhemmiltani olin saanut 100-prosenttisen terveyden perinnöksi. Se kesti sellaisena 50 vuotta, mikä merkitsi paljon
enemmän kuin paksu rahapussi.

Aluksi asuin Vierikolla, nykyisessä harjun päässä, sitten jonkin aikaa Kaivoksessa ja lopuksi Ylistalossa. Vielä ei vastatuuli ollut tyyntynyt. Vuoden viimeistä päivää vasten yöllä 1910 syttyi paja palamaan. Olin koonnut pajaan kaikki korjattavina olevat reet pyhien ajaksi suojaan. Kaikki meni eikä mitään oltu vakuutettu. Surkeaa oli katsella, kun palavat hirret putoilivat porakoneen päälle. Olin saanut sen juuri maksetuksi, joten siinä meni omaisuuteni. Olin taas tyhjä mies. Ihmiset olivat kuitenkin ystävällisiä.Joku sanoi: "Älä sure poikka, kyllä puusta saadaan uusia rekiä." Muuan vaimoihminen oli kyllä kiukkuinen. Hän juliti heti tuomionsa: "Naru kaulaan ja kanavaan sellainen seppä, joka ihmisten reet polttaa!" Se olisi ollut Eemelin viimeinen päivä, jos tämä olisi tuomionsa täytäntöön pannut.

Nyt, täyttäessäni 60 vuotta, lausun mitä parhaimmat kiitokset niille, jotka muistivat minua syntymäpäivänäni. Melkein huomaamatta on päivä kääntynyt iltaan. Olen jo vanha, mutta vielä teen sen, minkä voin, teen sen taas uudella innolla, ystävyytemme kannustamana.

Olen yksinkertainen mies, enkä osaa sanottavaani parempaan asuun pukea, mutta tiedän, että minut kyllä ymmärretään näinkin.
S e p p ä.
* - *

siinä se seppä Eemeli on pajassaan, (kuvan omistaa Antti Myllyaho)

Sepät pajan edessä; Eemeli ja Matti Myllyaho sekä (kuvan omistaja Antti Myllyaho)

Eemeli ja Matti Myllyaho olivat seppiä kumpikin (kuvan omistaa Antti Myllyaho)

Seppää aina tarvittiin (kuvan omistaja Antti Myllyaho)

Tässä on seppä Matti Myllyaho sorvilla (Kuvan omistaa Antti Myllyaho)

Mannilainen (Lähde: RUOVESI N:o 38 - 1922, torstaina syyskuun 21 p:nä)

Öyränmäki l. Mannilan mäki (kuva: Ahto Luutosen kokoelmat)

Usea ruoveteteläinen on käyttänyt tai ainakin nähnyt visuveteläisen Mannilaisen,Matti Viinikan valmistamia huopatossuja, mutta harva oman kyläläinenkään on seurannut niiden tekoa. On näet jonkinlaisena ammattisalaisuutena pidettävä harvinaista huovantekotaitoa, minkä asianomainen on oppinut Pohjanmaalla. Mestarilla on yhä työtä, usein näkee kylän läpi vieraspaikkakuntalaisiakin villapussi kainalossa kulkevan Mannilaa kohti ja lyhyen ajan jälkeen villoista on tullut lämmin, joskaan ei siro jalkine talven kylmäksi ajaksi.

[ Matti Hermanninp Viinikka synt. 4.11.1860 Pihlajavedellä., tuli Virroilta 2.7.1897 ja oli mäkitupalainen Visuveden Ala-Jarkon Mannilassa., tunnettiin Huopatossun l. "Mannilaisen" tekijänä. ]

Santa-Heikki (Lähde: RUOVESI N:o 38 - 1922, torstaina syyskuun 21 p:nä)
Santa-Heikki eli Heikki Santamäki (Santala) kirkonkirjain mukaan oli "käsillinen" mies, millä kansa puheissaan tarkottaa pystyvää ja taitavaa. Hänen valmistamiaan tuohiköysiä oli palkittukin muutaman kerran näyttelyissä, vahinko vain, ettei hän tullut viime kesäiseen maatalousnäyttelyyn valmistaneeksi erinomaisen siroja käsialojaan valittaen tuohen puutetta, hänellä itsellään kun oli vain pieni mökki palstoineen Variskankaan männikössä. Tuohityömestarilla oli moniaita omaperäisiä uskomuksia maailman rakenteesta, hän viljeli sanaa ja usein antautui uskonnolliseen ajatustenvaihtoon, mutta myöskin voi parantaa hammassäryn ilman lääkitsemistä omalla tempullaan ja matkaansaattaa monta muuta tapahtumaa sanan voimalla.

Läkkyri (Lähde: RUOVESI N:o 38 - 1922, torstaina syyskuun 21 p:nä)
Herman Läkkyri, vanha mies, jonka valmistamilla kahvimyllyillä moni perheen emäntä on jauhanut pannuun pantavat.

Kannan-Eetu (Lähde: RUOVESI N:o 38 - 1922, torstaina syyskuun 21 p:nä)
Kannan-Eetu, oivallisten puulapioiden tekijä, joka lapioillaan sai Tampereen näyttelyssä palkinnon."

Karran raatari
Heikki Syylman (Syhlman) Visuveden Alastalosta 75 v, 2 kk, 7 p. kuoli äkilliseen sydänhalvaukseen kotonansa Visuveden Karralla 30.4.1923

(Hilda, Erika, Aina ja Oiva.)

Äkillinen kuolema. Viime kuun 30 päivän aamuvarhaisena kuoli äkkiä kotonaan Visuveden Karralla räätäli Heikki Sylman 75 vuotiaana. Vainaja oli omalla tavallaan huomattu ja tunnettu mies kautta pitäjän, sillä eipä liene sitä puolikuntaa, mistä ei "Karran raatari" olisi ollut valmistamassa vällyjä tai täkkejä tikkaamassa. Räätälin ammatin ohella oli hän näet itseoikeutettu vällymestari, sukkela ja ahkera ja kun hän teki peitettä, ei siinä tarvittu puita eikä ompeleviivoja, mutta kuitenkin valmiste oli sangen hyvä.

nahkuri Lähde

nahkuri Emanuel Lähde (1860 - 1943)

 
Emanuel Lähde oli syntynyt Virroilla 19.9.1860 ja palvellut Venäjällä kolmivuotisen asepalveluksessa ja sen jälkeen ollut Pietarissa nahkurinverstaassa, sekä suorittanut siellä alan kisällintutkinnon. Täällä Visuvedellä hänellä oli nahkurinliike Saukkolahden rannassa (Virtain Osuuskaupan (vanhan Siwan) ja Terveystalon tienoilla rannalla.) missä nahat liotettiin ja parkattiin ja lähempänä maantietä kuivaverstas nahkojen värjäystä, rasvausta ja mankelointia varten.

Nahkuri Lähde muutti ensimmäisen maailmansodan aikana Virtain Tyrkölle, palasi myöhemmin takaisin Visuvedelle ja kulki sieltä vielä Kurussa nahkurin töissä. Hän kuoli Visuvedellä yli 80-vuotiaana. Eero Sulonen joka oli kesän 1914 sällinä hänellä, kertoi Lähteen olleen mukavan isännän. Luonteeltaan tämä oli perusteellinen ja erittäin nuuka. Lähteen poika oli saanut isältään 5 penniä ongenkoukkujen ostoa varten, joita sillä rahalla sai jo useita. Kun yksi koukuista putosi pojalta parkinjätteiden peittämälle pihamaalle, niin Lähde etsi sitä Sulosen kanssa puoli päivää. Väkeviin menevä nahkuri myös oli. Visuvedellä on tunnettu sutkaus: [nahkuri Lähde, Mutila ja luotsi eivät käy kämpällä tyhjän vuoksi.] Nahkuri eli karvari oli tärkeä henkilö ja nautti yleistä arvonantoa kylässä. Eeva Lammi on kertonut tätä osoittavan huvittavan tapauksen. Eräs pikkutalon emäntä oli tullut Lähteelle kauppaamaan talonsa tuotteita. Osoittaakseen kunnioitustaan hän puhutteli rouvaa seuraavasti "Ostaisiko karvarenska munia?"

Kukon kelloseppä Vanha tarina

KUKON KELLOSEPPÄ HEIKKI PELLERVOISESTA

(Ahto Luutonen Ruovesi Lehdessä)

Pitäjällä saattaa nähdä vielä jonkin pienasumuksen pirtin seinällä käydä vitomassa yksiviisarisen kellon, jonka alkuaan valkoinen numerotaulu on ajan harmaaksi patinoima ja kirveen jälkinen takalauta savun mustaama.

Mutta saattaa talojen pirttien seinillä, vallankin pitäjän pohjoispässä, nähdä isompiakin omallaatuisen levein kaapein varustettuja ja useammanlaatuisin ajanosoittimin ja lyömälaittein varustettuja isoja seinäkelloja. Nämä kellot, paremminkin jo harvinaisia museonähtävyyksiä, joista vanhimmat suunnilleen satavuotiaita, mutta silti vielä täysin virkansa täyttäviä, ovat ns. Kukon kellosepän Heikki Pellervoisen tekemiä, tekijä kuollut siinä 1898 tienoilla.

Edellämainitunlaisia yksiviisarisia kerrotaan hänen tehneen tavallisesti kellon viikossa, kun hän kaiken kelloon tarvittavan teki omin käsin puusepän- ja takotyöstä alkaen rattaitten ja viisarien messinkivaluun ja viilaustyöhön omassa pajassaan aina numerotaulun maalaukseen ja taiteiluun saakka. Ja tällaiset tuotteet maksoivat Venäjän rahan aikana, siis ennen vuotta 1863, yhden hopearuplan ja kaksimymmentäviisi kopeekkaa. Ja sitten Suomen markkain käytäntöön tultua 5mk.

Tätä taitavaa ammattimiestä muistellaan Jumalaa pelkääväksi, aikaansa seuraavaksi ja perin ahkeraksi mieheksi, mitkä luonteen puolet onkin sattuvasti esiintuotu eräässä hänestä sommitellussa sadussa seuraavasti:

Kerran oli Visuveden kylän Pusun talon entinen isäntä, silloin jo talonsa myyneenä ja Kukon taloon hyyryläiseksi asumaan siirtynyt ns. Pohjois- eli Hyyry-Jussi vainaa astellut eräänä pyhäpäivänä tämän Kukon sepän mökkiin Moisioon.

Hyyry-Jussi oli sisään päästyään ihmetellyt, että miksi seppä näin pyhäpäivänä oli kellon kimpussa. Ja samaa oli sepän vaimokin Viia päivittänyt ja sanonut siitä miestään ”mässänneensäkin”.

Vaan eihän seppä sitä ollut todeksi ottanut, oli vaan yhä edelleen kellonsa parissa ahertanut. Mutta nyt vasta, kun vieraskin oli oudoksunut sepän touhua pyhäpäivänä oli mies huomannut erehtyneensä. Ja ottaen todeksi haksahduksensa siirsi hän kellokamppeensa sivuun , levitti Raamatun eteensä pöydälle ja sitä lukemaan.

Mutta perästä päin kerrottua tapausta pahoitellessaan oli seppä sanonut, että se erehdys ei tule hänelle uusintumaan. Ja siksipä hän tämän jälkeen tekikin itselleen sellaisen kellon, joka osoitti paitsi tunti- ja minuuttimerkintöjä, näitten lisäksi vielä myöskin kuut ja päiväntaatumit nimikirjaimineen niin tarkkaan, ettei sunnuntaityö tässä mökissä enäää päässyt kertaantumaan.

- A. L. -

( Heikki Matinpoika Pellervoinen syntyi 22/1.1828 ja kuoli 17/5.1902 Kukonpohjan Isotalon Moision mäkitupalaisena 74 vuoden ikäisenä. Hän oli tullut vuonna 1864 Virroilta vaimonsa Fia Istantyttären kanssa. Nähtävästi Heikki oli Peltolan torpparin Matti Matinpojan ja Liisa Heikintyttären poika joka oli kastettu 27/1. edellä mainitussa paikassa.) Variskankaassa

Linkin Miina

(Visuveden nuorisoseuran kotiseutumuistoja vuodelta 1920)

Jokainen Wisuveden kyläläinen muistaa Linkin Miinan, Miina Flinkin, jonkasukunimen hän oli saanut sulhasensa mukaan. Aina hänet näki ja joka paikkaan hän kerkisi. Hän oli samanlainen muistissani: yhtä monta ryppyä naamassa, sama soiva yskä ja hengenahdistus, sekä aina yhtä huonokuuloinen.

Mutta hän oli vikkelä ja liukas liikkeissään ja varsinkin kielestään. Miina oli apuna milloin missäkin talossa ja missäkin työssä ja asui omassa pienessä mökissään Wariskankaan männikössä. Ja tämä männikön mökki oli kallis ja rakas hänelle, rakkampi kuin kylä ja talot, joitten tapauksia ja asioita hän niin mielellään seurasi, kuunteli ja kertoi, jopa siinä määrässä, että häntä sanomalehdeksi verrattiin ja kutsuttiin.

Mutta mökistään hän piti ja ei olisi siitä mielellään luopunut, eikä muualle asumaan muuttanut. Häntä tahdottiin siirtää vaivastalolle, mutta niin kauan kuin kykeni, pani Miina vastaan ja kun hän lopulta sinne muutti, niin ei hän kauaakaan elänyt. Mökki oli kuin osa hänen elämäänsä, mitä ilman hän ei voinut elää.

Eräs kyläläinen kertoo Miinasta:

Kävelimme Wariskankaaseen ja poikkesimme Miinan mökille. Oli jo pimeä. Miina istui takkansa ääressä, missä oli pieni valkea ja kutoi sukkaa. Hän ei tuntenut meitä hämärästä valaistuksesta ja pelosta kai ei vastannut tervehdykseemme. Olimme ison aikaa vallan ääneti kunnes Miina hiljaisella äänellä kysyi: ”Keitä te olette?” Otimme tulta ja sitten Miina tunsi ja siunasi: ”Herran tieten!” Ja nyt hän pani kiireesti kynttilään valkean ja rupesi nopeaan juttelemaan. Me huutaen vastasimme hänen moniin kysymyksiinsä.

Puhuttiin jokapäiväiset kuulumiset ensin. Jotenkin jouduttiin työväkeen ja sosialismiin. Miina oli armoton sosialismin vihaaja. ”Nyt ne tekevät työtä näin.” Ja hän näytti sen erinomaisella elävyydellä ja havainnollisuudella. Eipä toinen olisi parempaa kuvaa antanut. ”Ne katselevat paljonko kello on ja vartoovat koska kahville päästäisiin. Mutta ennen tehtiin hiestäpäin töitä Piiatkin työnsi että rengit jäivät vallan takapuolelle. Nykyään ne mankuvat huonosta ruuasta, tekevät lakkoja eivätkä tekisi mitään työtä. Mutta ennen tehtiin ja työstä päästyäsi oli mustaa velliä edessäsi. 35 markkaa minäkin sain vuodessa palkkaa. Olin 10 vuotta Tokosella piikana.”

 Sitä Miina sanoi kiroavansa että tähän kylään tulikaan. ”Tämä on oikea pahuudenpesä Tuo näkötorni (olutehdas) se kaikki mukanaan vie. Sinne kaikki rahansa kyytivät”.

Yksin Miina istuu mökissään ja kutoo sukkaa, kehrää ja koettaa ansaita leipänsä. Kysyin että mitä hän tuumiskelee yksinään täällä ollessaan. ”Ei mitään. Teen työtä minkä voin ja panen maata kun en enää jaksa”.

Miinalla oli raihnas ruumis mutta mielikuvitus kuin harvalla nuorella. Häneltä kuuli kaikki kylän asiat. Jokaisesta ihmisestä, jokaisesta talosta ja vieläpä ympäri maailmaa kävi hänen juttunsa. Ei luullut olevansa kuuron kanssa tekemisissä, vaikka hän olikin sitä siihen määrään, että korvaansa sai huutaa sen mitä tahtoi saada hänen kuultavakseen.

Hän oli kuin kylän yhteinen huolenpitäjä. Missä hän näki miehenalun rikkinäisissä housuissa paperossi hampaissa, sanoa tokaisi: ”Antaisit olla tupakkalaatikon ostamatta ja laittaisit itsellesi housut”. Missä hän havaitsi ahkeruutta ja touhua, sitä hän kunnioittaen kiitteli.