Kotiseututkimus koettaa saada kaikin puolin tarkan ja havainnollisen kuvan joltakin määrätyltä alueelta, niin alueesta ulkopuolisesti, kuin sen asukkaistakin sisäisesti.

Tavallisesti julkisuudessa asioita esitellään vaan paremmilta puolin, mutta saadaksemme totuudemulaisen kuvan ja käsityksen jostakin, kaikki tutkimushan on aina totuuden etsimistä, pitää esittää ja valaista asiat kaililta puolin niin hyviltä kuin huonoiltakin.

Siksipä tahdon seuraavassa esittää hiukan ihanteellisen vanhan Visuveden mitalin toistakin puolta.

Visuveden kylällä, eli kuten hyvin monien kuulee käyttävän lyhempää, käytännöllistä Visukylällä-muotoa, on moniakin nimiä ennen ollut käytännössä, kuten Leijunniemenkylä ja sitten siitä lyhennetty nimitys Niemikylä ja lopuksi Kaljakylä.

Eikä tätä viimeistä nimeä tarvitse sen enempää selvittää, se selviää itsestään, kun näyttää vaan kylän rannasta liki kanavaa kohoavaa tuota keltaista 2-3 kerroksista ”näkötornia” ja sanoo, että siinä on se Visukylän entinen ”ryki”.

Olen aina kuullut paikkakuntalaisilta ja tiedän sen omastakin kokemuksestani, ettei oluttehtaan takia sen käynnissä oloaikana elämä tässä kylässä ulkonaisesti ollut sen rauhattomampaa kuin missään kuivemmalla paikkakunnallakaan, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta.

Ja kun kerrotaan, kuinka esimerkiksi entisissä Visuveden kansanhuveissa kovasti oli juopuneita, toisten räyhätessä tapellessa, toisia juhlakentän äärellä henkiin virvoteltaessa ja toisten pitäesssä aikamoista örinää ja mekastusta maantien vierellä juuri juhlataloon vievän tien alapäässä olleessa silloisessa Kaivoksen puolipimeässä saunassa, niin ei tätäkään tarvitse laskea Visuveden Oluttehtaan tilille, vaan laivarannassa yötään makailevan matkustajalaivan laskuun. Sieltä laivan ”puhvetista” nimittäin tarjoiltiin kaikenlaisia pikkupulloja väkevämpiä ja hienompia juomia.

Ja vaikkakin maassa nyt on kieltolaki, niin ei liene täysin kiellettävissä että nykyisissäkin kansanjuhlissa tapahtuisi hieman samansuuntaista, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa, sillä ainahan on sellaisia luonteita, jotka juuri juopuneina tahtovat tulla tällaisiin tilaisuuk- siin näyttämään mahtavuuttaan ja voimiaan.

Mutta tehtaan vaikutukset näkyivät ja tuntuivat monissa muodoin ja tokkopa sen suoranaiset vaikutukset suoraan sanoen ikävä kylläkin ovat tyyten vieläkään lakanneet.

Haluaisin monessa suhteessa onnellisemman ajan ihmisille kuvata millaiseksi juomahimon orjaksi, aivan eläimen asteelle aina tarjolla ja vapaasti ostettavissa oleva väkijuoma sattaa nauttijansa alentaa.

Tässä kylässsä oli 1880-90 luvuilla kolme miestä ja ”olkootpa he siellä todessa, minä täällä valeessa”, kuten kansan sanonta vainajain vioista puheen tullen kuuluu, niin tuonpa heidän heikkouksistaan esiin eräitä ”vitsikkäitä”, joskin osasta surkuteltaviakin puolia.

Nämät kolme kuvattavaa olivat maalarimestari Herman Vallenius, lakkiräätäli Lindeman ja viimeiseksi tässä kylässä elänyt puuseppä Nevalan Kaapo. Ja näistä kolmesta voinee kahdelle ensin mainitulle antaa sen kunniamaininnan, että he ovat olleet tämän kylän suurimmat rapajuopot.

Maalarimestari Vallenius oli kotoisin Tyrväästä, jostain Sika tai Sikala nimisestä talosta, latinalainen sananparsi sanookin: nomen est omen, eli nimi on enne. Ja oli hän aikoinaan ollut pienen aikaa naimisissakin jonkin varakkaan talollisen tyttären kanssa ja siinä määrin varakkaan, että yhdessä parivaljakolla komeasti ajelivat.

Mutta onni oli häälyvä ja lyhyt. Vaimo kuoli pian ja Valleniuksen suurta suruaan unohtaakseen ruvenneen juomaan. Ja lopuksi kehittyi tämä surun unhoittamistaito sammumattomaksi juomahimoksi, niin että hän miltei aina oli päissään, oli hän sitten ”rokulissa” tai töissä.

Eräs hänen ammattimestarinsa olikin häntä tästä ainaisesta pöhnäilemisestä moitiskellut ja sanonut hänelle että sinä olet sellainen ”vetkohvi”, ja siitä sitten tuli hänen yleisemmin tunnettu nimensä Vetkohvi. Kuitenkin kaikitenkin on hänen pensselinsä jälkiä tässäkin kylässä vielä monessa paikassa sekä sisällä että ulkona ja siinä maineessa, että sanotaan Vetkohvin maalin vielä viidenkymmenen vuoden vanhana olevan vasta oikeassa värissään.

Hän oli isokokoinen mies, jonka yhtä iso pullottava nenä säteili kaikkia sateenkaaren värejä, kuten oikean maalarin kyltin tuleekin. Luonteeltaan hän oli leikkisä, varsinkin lapsille herttainen. Usein keinotekoisesti liikuttuneena saattoi hän heltyä aivan kyyneliin saakka ja äänensä silloin valittaa vaimovainajansa menetystä. Puheissaan hän oli hyvin sukkelasanainen. Oltuaan joskus sotaväessä tai ehkä maalarinopissa Venäjällä muisteli hän ryssänkieltä monenlaisissa hokemissaan ja matkimisissaan kuten esim. ”Hatis, tutis, hangel, tangel stait” samalla sormillaan vikkelästi veikistellen. Nuoruutensa ajoilta oli hänellä jonkin tuntemansa henkilön epäonnistuneesta kosintaseikkailusta seuraavanlainen sanasovitelma: ”Ei käske käskyt viilennetkään kuulenneetkaan kuttaan kettään tallin läpi ikkunan likkoja sissään vettään”.

Toinen kuulu herra oli lakkiräätäli Lindeman, joka samoihin aikoihin asui tässä kylässä Voittolan peräkamarissa, missä neuloi ja tikkaili lakkeja kauppiaitten varastoihin ja ansaitsi ammattityöstään hyvin.

Mutta kuten ihmisillä tavallisesti aina, oli Lindemanillakin niitä hyviä ystäviä, jotka hyvine mielihaluineen ja olutpulloineen tulivat Lindemanin verstaaseen häntä huvittamaan ja samalla houkuttelemaan osanpanoon olutkorin ostoon. Räätäli ei ollut aina niitä kaikkein lujaluontoisempia, tahtoa hyvään hällä oli, mutta liha oli heikko ja niin se luisuminen alamäkeä tavallisesti alkoi. Eikä sitä luisumista lopettanut heti suoranainen rahan loppuminen. Velkaa hän ei tosin tehnyt, mutta olihan räätälillä puku päällään ja lakki päässä.

Alettiin yläpäästä, myytiin ensiksi lakki ja sitten takki ja kesäaikana pidettiin hauskaa, rähistiin ja rähjättiin ison aikaa poutailmalla paitahihasillakin. Mutta kun lakki- ja takkirahat olivat lopussa ei hauskan pitoa siihen lopetettu, sehän oli vasta niinkuin alkua.

Olihan jälellä vielä muutakin rahanarvoista ja niin myytiin liivit, saihan niittenkin hinnalla pullon pari ja housujen hinnalla vielä enemmän. Ja niin istuttiin mäen kyljessä lopulta paljas paita päällä, jonka palttinan puhtautta suupielistä valuva mustanruskea kuravirta kirjavoi.

Mutta ihmisarvonsa unohtanella rapajuopolla oli vielä tässäkin tilassa toivoa omin neuvoin kohmelopullon ostoon. Ja niin oli ainakin kerran Lindeman tuotu kirkkomatkaltaan palaavassa Mänttä-laivassa Visuveden rantaan ilkosen alastomana karkeaan niinimattoon kiedottuna kuten ”järjetön luontokappale” ja siinä nakattu hyväin ystäväin jalkoihin laivalaiturille möräjävänä möhkäleenä. Voiko juomahimonsa orjaksi joutunut järjellinen olento vielä syvemmälle ja surkeammin ihmisyyttä sotkea.

Mutta kun parin kolmen päivän päästä surkuteltavasta kohmelosta selvittiin, oli Lindemanilla ihmellinen tahto ja taito tehdä täydellinen parannus ja tulla paraimmaksi raittiusmieheksi. Räätäli kun oli laittoi hän ensi töikseen itselleen uuden siistin puvun paidasta aina ¨ ensimmäiseen pääkappaleeseen saakka. Ja kun sitten tämä muuten komea armaapartainen ja -tukkainen herrasmies sileäksi ”raakattuine” leukoineen, kirjavasta tvillistä neulotut ja huolellisesti prässätyt ”miljonäärihousut” jalassa nähtiin iltaisin keppi kädessä paseerailevan Visukylän raitilla, niin kääntyipä outo vastaantulija ohipäästyään helposti uteliaana taakseen katsomaan ja ihmettelemään, että siinäpä hieno herra oli, kuka mahtoi olla?

Se oli lakkiräätäli Lindeman kääntymykseen tultuaan. Ja niin oli tämä hieno herra omastakin mielestään mallikelpoinen kaikin puolin. Hän inhosi ja vihasi sydämensä pohjasta kaikkia näkemiään juopporenttuja, jotka eivät kyenneet pitämään itseään raittiina miehinä. alallaankaan hän ei astunut oluttehtaan alueelle ja hän oli hirveästi harmissaan noista Töysästä, Alavudelta ja Ähtäristä tyhjine pullolaatikoineen täryyttäen palaavista olutkuskeista, jotka tuota myrkkylientään yli maakunnan levittivät.

Niin, tällainen kaksoisolio oli Lindeman ja tällaiseksi hän perinpohjaisesta alennustilastaan saattoi muuttua, mutta vaan muutamaksi viikoksi, ehkä kuukaudeksikin. Näennäinen täydellinen parannus täydellisen vajoamisen jälkeen se kaikki tapahtui luonnonlakien vaikutuksesta ja vaatimuksesta. Ja samojen lakien mukaan hän uudelleen palasi siihen, mistä luuli parannuksen tehneensä. Tuli yht'äkkiä voittamaton kiusaus ja lankeemus, kuten kaikille, joitten vereen kerrankin alkoholimyrkky on päässyt sekaantumaan.

Ja sitten kolmas juoppo, vaikkakin eri luokkaan kuuluva, oli tämä kyläläisille vielä myöhemmälläkin ajalla tuttu Nevalan Kaapo. Saanut juomahimon isältään, vanhalta kuululta viinankeittäjältä Huiskan Matilta, jonka viina oli siksi kuulua, että sanottiin ”Pappia tai Huiskan Mattia” viimeisenä avunneuvona heikkona sairaana makaavalle.

Tämä Kaapo oli aikoinaan vakituinen oluttehtaan pullokorien tekijä ja näin ollen sai tämän tuon tehtaalle asiaa. Ja pienistä tekopalkoista ja aherruksista liikeni aina oluenkin ostoon. Kaapo oli tuollainen hiljainen, harvapuheinen ja kumaraniskainen köntys, aina aikamoinen nuuskamälli huulessa. Mutta oluenmakuun päästyään tai kohmelossaan hän teki rahain puuttuessa vaikka kuinka suuren palveluksen pullonkin lisää saadakseen.

Ja kun hänelle siinä tilassa joku sattui tarjoamaan limunaatia, jota tässä tehtaassa myös tehtiin, niin jo nousi hänen luontonsa ja kiroten torjui tarjouksen, kun niin vaan yht'äkkiä aijottiin hävittää hyvät humalat hänen päästään. Kyllä osasivat kylän senaikaiset nuoret miehet näitten Kaapon heikkouksien takia häntä sitten narrinaan pitääkin. Häntä naurettiin, laulettiin ja teetetiin hällä jos mitä. Kerran oli hän nykyisen Harjulanmäen rinteessä tyystin luudalla laassut joka-ainoan havunneulasen yhden olvipullon saadakseen. Toisen kerran eräänä kauniina kesäisenä iltana oli Kaapo ja Petkohvi aivan surkeassa sielun ja ruumiin tilassa paitaansa saakka itsensä juoneina tulleet eräältä silloiselta kylän kauppiaalta kerjäämään ”penikkakorin” hintaa.

Apua luvatiin pyydetty summa 3 mk, mutta sen saamisen ehdoksi pantiin, että juoporähjäin piti siinä vaatetuksessaan ottaa puodin seinustalla ollut tahko korennossa kylä läpi kantaakseen ja muuttaa se rahaksi. Riemun portilla tahko ostettiin ja miehet pääsivät korin kimppuun.

Kerran taasen oli sama pari paitasillaan pantu laivarannan mäkeen, tietysti oluen luvassa ”laivaa passaamaan”. Narrien naamat oli noettu aivan pikimustiksi, ainoastaan nenä päähän oli laapastu punaväriä, hohtaen kuin hehkuva hiillos mustan keskellä, heidän siinä kirkkaassa auringon paisteessa Mänttä-laivan rantaan laskiessa vakavina seistessä ja pitäen tärkeän näköisinä yhdessä päänsä päälle kohotettua ja levitettyä kangasta vailla olevaa sateensuojakehää.

Mutta ”katteini” Mäntynen oli ollut vihainen ja sanonut, etteihän tänne enää uskalla tulla kohta koko Visukylän rantaan, kun vastaanottajina tuollaisa kuvatuksia seisoo. Tällaisia julkisia juoppoja asui tätä tehdasta kyllä enemmänkin, mutta edellämainitut ovat tyypillisimpiä.

Tekisimme väärin, jollemme heidän kunniakseen mainitsisi, että he kaikki olivat luonteeltaan hyväntuulisia ja etteivät he juovuspäissäänkään ryhtyneet väkivaltaisuuksiin, tuskinpa joutuivat oikeuden kanssa tekemisiin. Enkä ole tahtonut heidän muistoaan mustata, olen halunnut vaan esittää heidät näytteenä siitä, mihinkä mietokin alkoholijuoma, jota nykyiset kieltolain kaatajat niin koettavat ihannoida, saattaa heikkoluontoisen alkoholin orjan alentaa, toisinaan maata tönkivää sikaakin surkeammaksi ja samalla pienenä näytteenä siitä, mitä elämä tässä kylässä oluttehtaan välittömässä piirissä todella oli.

A. L. 1930