kuva jonka taakse aikoinaan Mikko Huhtanen on merkinnyt Visuvesi kysymysmerkillä. Tunnistaako joku maisemaa ja ihmisiä?

tässä nostalginen kuva, milloin lie otettu ja miksi ovat kokoontuneet kanavan kääntösillalle hienoissa pukimissaan?

Milloin pioneerit harjoittelivat tässä vanhan Pusunsillan kohdalla vesistön ylitystä? , Uusi silta valmistui vuonna 1974 ja vanha kivisilta purettiin vuonna 1979 sekä metsän siimeksessä oleva Louhikko niminen rakennus vuonna 2001. Näin ollen pioneerien sillan rakentaminen ja valokuvan ottaminen ajoittuu vuosien 1979-2001 välille. Eikö todella löydy tarkempaa ajankohtaa :-(
Kuva on Majamäen albumista ja Louhikon purkamisajan tiesi Liisa Ylistalo.

Arvo Yläperäinen muisteli, että kivisillan purkamisen jälkeen armeijan pioneerit harjoittelivat panssarivaunuineen vesistön ylitystä Pusunvuolteella. (Tarkka ajankohta puuttuu edelleen?)

Visuveden Sanomat
Pakolaislapset pelastivat kyläkoulun: "He ovat ihan samanlaisia kuin me"

Pakolaislasten koulu polkaistiin käyntiin silmänräpäyksessä – kauan eläköön Visuveden kyläkoulu!

Keitä ovat tässä kolme (3) keskimmäistä miestä? vasemmalla istuu Lassilan isäntä; Kalle Kauttu (jonka tunnistanut Anna Kivijärvi) ja oikealla Väinö Koivunen Visuveden Isosaaresta, oli syntynyt 1905 ja kuoli 1953) Milloin lienee kuva Imatran kosken partaalta otettu ja kuka on ollut kameran takana? (Tiedot voi lähettää Erkki Järviselle; erkkijar@phpoint.fi

Visuveden ensimmäisiä metsäkauppoja

(Visuveden nuorisoseuran kotiseutumuistoista.)

Kylän ensimmäisestä tukkikaupasta kerrotaan, että Ruuskas-vainaa osti puita Kangaspusulta. Kappaleen hintana oli 15 kopeekkaa ja pienin puu, joka kelpasi, oli 12-tuumainen. Kun puut tehtiin tukeiksi, otettiin vain tyvi ensimmäisiin oksiin asti. Latva jäi metsään mätänemään pitkinä törröttäväin kantojen kanssa.

Toinen kertomus tietää, että Ylistalon Aleksi ensimmäisenä möi tukkimetsäänsä. 12-tuumainen ja sitä suurempi oli markanhintainen. 9-tuumaa pienempää latvaa ei otettu. Halkoja myytiin siihen aikaan 3:lla markalla syli, Pahalla perällä 2:lla markalla.

1921

"Onkos toi nyt kotona?"
Lumppu-Antti

Muistan Visuvedellä ennen aikaan nuoruudessani silloin tällöin kesäiseen aikaan asumuksesta toiseen lumppuja tiedustelleen ja keräilleen virtolaisen Lumppu-Antiksi kutsutun lumpustajan.

Hän oli jo päältä päinkin huomaten korkeaikäinen, kasvoiltaan harmaaksi parroittunut ikämies. Taisi mies olla jo henkisestikin jonkinverran kaseroitunut. Into-veljeni oli kerran tiedustellut häneltä kysäisten, että kuinka vanha Antti nyt on?

”Pirustako minä sen tiedän, kuinka vanha olen, ei siihen aikaan kun minä olin nuori siittä mitään rätinkiä pidetty”, vastasi Antti.

Johonkin asumukseen sisään tultuaan ja vain miesväkeä sisällä tavatessaan oli hänen tapanaan välttääkseen kaikenlaisten tavanmukaisten emännän tai muitten tittelien ja arvonimien käyttöä yksinkertaisesti vaan kysäistä, että onkos toi nyt kotona, tälle asiantuntijalle paremmin asian esittääkseen. Ja samaa tapaa käytti hän muutenkin akkaväen kanssa puheissa ollessaan.

Kun hänen lumppuvarastonsa oli usein Reetan Manun laivarantamakasiinissa lukkojen takana, tiedusteli hän Manun poissa ollessa Reetalta että ”tietääkös toi nyt avvaimesta” makasiiniin päästäkseen.

Tällaisesta vanhasta kansanomaisesta puheentavasta on kehittynyt monen kurillisluontoisen perheenpään tapa kutsua eli nimittää vaimostaan toisille puhuessaan ”Meilän toi” nimityksellä.

A.L.
1976

Visukylän vanhoja käsityöläisiä

En tiedä liekö tässä kylässä enää suutaria ja räätäliä lukuunottamatta pikkukäsityöläsiä ollenkaan, sellaisia nimittäin, jotka omalla käsityöllään jotenkuten itsensä elättävät. Ajat muuttuvat ja ihmiset aikojen mukana. Visukylä on kehityksen mukana kulkeva kylä ja sen seurausta on, että käsityötaito tässä kylässä on häviämässä. Varallisuus ja vähällä vaivalla työntekijän elättävä koneellinen työ, eli teollisuus on vetänyt pikkueläjät puoleensa, joita vielä syrjäkylissä tapaa käsityötaidollaan itsensä elättämässä.

Vielä noin 20 vuotta sitten oli tässäkin kylässä jos jonkinlaista pikkukäsityöläistä, jollaisten kätten työt varmaan vieläkin kyläläisille kaupaksi kävisivät, jos vaan olisi tekijöitä. Otan esille muutamia tällaisia pikkueläjiä.

Jotain 4-5 vuotta sitten kuollut Hätälän Santeri-vainaa oli etevimpiä käsityötaitoisia puutyön alalla. Oikeastaan tämä leikkisäluontoinen mies oli monitaituri. Kun hän aina silloin tällöin ilmestyi talon tupaan eli keittiöön ja avasi säkkinsä, niin tuskinpa sitä emäntää, jolle ei hällä olisi ollut myydä jotain sopivaa ruuanlaittohommissa tarvittavaa esinettä. Siellä oli sievän mallisia, erikokoisia puulusikoita, kauhoja, voilusikoita, pulkkia, kauhaloita, leikkulautoja ja sen semmosia.

Jos sattui olemaan talvisaika, voit hällä toisessa pussissa olla mateita myytävänä. Hän oli myös talvikalastaja ja rysämestari. Astioita, kelkkoja, huonekaluja häneltä samoin paljon tilattiin. Ja yhtä tunnettu ja käytetty kuin puuseppä oli hän muurimestarina.

Paitsi omassa kylässään, kävi Hätälän Santeri, hänen oikea nimensä oli Salminen, kauhakaupalla kauvempanakin. Muistan hänen puhuneen, kuinka hän syksyllä 1914 teki 4 päiväisen matkan Mänttään saakka ja sanoi sillä reissulla ansainneensa 50 mk, ja se oli vielä täysarvoista rauhanaikaista rahaa siihen aikaan.

Otan toiseksi esitettäväkseni sorvari Antti Hellmanin eli Heinisaaren. Hän oli kotoisin Pahaltaperältä, mutta sorvaustaitonsa oppinut entisessä Jussilassa kylän ensimmäiseltä sorvarilta n.s. Viskarin Varvarilta, Heinisaari oli varsinainen rukkimestari. Hänen verstaansa oli omassa mökissään Variskankaan suussa, mäen kyljessä Santamäkeen mennessä. Siihen aikaa kuin kylän läpi vielä kulki kovasti pohjalaisia rahtimiehiä oli hänen ammattinsa parain aika.

Nämä rahtimiehet veivät niitä kuormissaan Pohjanmaan pitäjiin, Alavudelle, Ähtäriin, Töysään ja kauvemmaksikin 9 tai 10 mk hinnasta kappale. Mutta kun rahtiajo loppui, siirtyi rukkien kuletus Oluttehtaan pullokuskeille. Ja kun oluen kuletus Oluttehtaan suljettua loppui, loppui varvariltakin miltei kokonaan ansionsa, sillä vähän rukkia omalla paikkakunnalla tilattiin ja sitäpaitsi kävi sorvari huononäköiseksi. 1917 tienoissa oli rukkien hinta 14 mk kpl. Kuollessaan vei varvari rukinsorvaustaitonsa mukanaan hautaan, kun hänen poikansa joka vast'ikään oli isänsä ammattia oppinut, oli ennen isäänsä ennättänyt kuolla.

Kykeneviä ”puumiehiä” on Visuvedellä ollut paljonkin. Mainitsen vielä muutamia. Nevalan Kaapo, kuoli 1919, oli kykenevä astian tekijä. Hänen käsistään lähti paljon lujia sankoja, saavia, pyttyjä, pyykkipunkkia ja purkkeja, tekipä suksiakin. Mutta eniten hän teki koppia, siihen aikaan kun vielä olutkorit vielä tehtiin päreistä Visukylän tehtaalle.

Luokkamestarina kuulu oli maalari Vetkohvi-vainaa. Yksi harvoja kylän venemestareita oli Kannan Eetu-vainaa.

Mutta karkeamman puutyön rakentajia oli paljonkin. Oli Antti Vesasesta (Kulmalaa), Kaivoksen Jussia, Nippalan Eetiä ym. ym. Ja rakennustaito on vieläkin tässä kylässä kukoistava, kun on omasta kohden rakennusmestarit ja rakentajat ja raaka-ainetehtaat. Ja ei voida kieltää eikö koko kylä ole siististi ja kauniisti rakennettu.

Mutta kukoistavin ja lupaavin puutyön puoli, jonka paras aika oikeastaan oli jo joku vuosi sitten, on sittenkin laivanveisto eli roominrakennustaito, jota työtä tässä kylässä tehtiin jo 1890-luvulla, viroten jälleen eloon vuonna 1912 Kannanlahdessa. Onpa Kannanlahden veistämöllä tehty täysi matkustajalaivakin. Monta lotjaa ja tervahöyryä on laskettu rakentajien käsistä Variskankaan eli Juseniuksen roomiveistämöltä. Ja yhä vielä paraillaankin on kylän sahojen rannoissa uusia roomia tekeillä.

Iloksemme saatamme huomata ainakin tällä käsityöalalla tässä kylässä, että mahti ei mene maanrakoon, vaikka mahtajat menevät.

Ahto Luutonen

Visuveden Kaiut, 12/1931