Entiseen hyvään aikaan!

Kuhakarilla

Entiseen hyvään aikaan kun Porin junakin kulki säännöllisesti kylän lävitse ja osakeyhtiöitä perustettiin tavan takaa, välistä montakin kertaa päivässä, eikä ne osakkeetkaan kalliita olleet a' 1,10 mk (olutkorin hinta 25 mk – 27:50) ja tehtaan harjukaan ei vielä ollut ollut ryssäin raasina, luiskahti usein yhtiömieheltä kesäinen yö ja tavasta päivä perään, tuon harjun mukavissa suojissa, tarinoiden ja loikoillen, viisikolmatta piikkisen äkeen ääressä.

Ei ollut pikku Kaapokaan mikään naukumaijan poika, eikä siis poikain puolinen niissä osakeasioissa. Mutta tuo tenhovoimainen harju vaatisi oman historiansa, siksi siirrynkin aikoinaan Kuhakarille, jonne olimme Kaapon kanssa ”Einarilla” (Kaapon kiikkeri veneellä) yön mittaan itsemme soudelleet. Eväät meillä oli mitä hienoimmat, oikein ruhtinaallisen Venäjän tapaan, suolaa ja leipää, sekä viisikolmatainen penikka-äes Einarin nokassa.

Kuhakari, se oli Kaapolle tuttu kun viisi sormea, sen hän oli pyydyksillään taasen kiertänyt, mutta katsomatta olivat olleet neljättä vuorokautta, kun oli taas olleet ne osake-asiat siellä harjussa hoidettavana. Ei se mitään siltä meinaa kalojen tulolle, on vaan eduksi kun ovat olleet kokematta, kalat vaan suurenee kun syövät toisensa moneen kertaan, toimitteli Kaapo.

Mutta minulla oli aavistus, että niin monen vuorokauden perästä tuskin on kaikki velatkaan löydettävissä, kaloista puhettakaan, siksi toiseksi pidin moneen kertaan syömistä vaan leikkipuheena. Mutta kuinka kävikään. Luulin näköjä näkeväni, kun haukia nousi toisensa perään ja suuria kuhan loikosia.

”Haukia niinkuin liekoja”, puhuskeli Kaapo nakellessaan niitä veneeseen. Pääsihän niitä jokunen aina irtikin ja meni menojaan, siitä ei Kaapo näyttänyt perustavan, vaan puhuskeli edelleen, se pysyy, mikä pysyy, onhan niitä sittenkin tavalliset onkimiehen kalat.

Olimme kokeneet vihdoin kaikki pyydykset ja soutaneet tyyssijallemme Kuhakarille, jonne tehimme nuotion, jonka liekit täisi näkyä Ryinharjulle asti, jossa meidänkin ajatuksemme leijailivat, kun olimme sinne jättäneet osaketoverimme, mutta toivo jälleennäkemisestä elähdytti ja me nakkasimme kaloja ahjoon, joita sitten suolalla sivelimme ja syötiin ateria, joka tämän kurssin mukaan maksaisi miestäpäälle sen aikaisen lehmän hinnan.

Reilut ruokaperäiset pidettyämme valmistauduimme paluumatkalle ja nopeutta lisäsi ahdistava janokin sillä penikka-äes, jossa oli tyhjiä piikkejä jo meidän lähtiessämme, oli nyt mitätön värkki veneessä. Pian me purkantuulessa olisimme olleetkin osake-tovereimme parissa, ellen minä olisi heittänyt Kaapon uistinta mereen. Tuskin sitä oli järveen saatu kun kuului paukahdus ja äkkäsimme jättiläishauen olevan uistimessa.

Pelkurimaista kyllläkin, mutta minä toivoin siiman pettävän. Epäilin miten meidän vihdoin lastinemme käy. Eihän tässä mitään hätää, antaa sen nyt rallittaa, tuumaili Kaapo. Eikä siinä semmoisen hirviön kanssa hätiköiminen olisi auttanutkaan. Vihdoin kun olimme kiertäneet Kaijankiven, Värkkiniemen ja monta muuta nientä, olimme jälleen Kuhakarin luona, mutta nyt olikin jo peto väsähtänyt, se tuli suosista veneeseen , eikä liikuttanut edes uimuksiansa.

Kotiinpäin kääntyi Einarin nokka, eikä uistinta enää uusien mahdollisten seikkailujen vuoksi järveen heitetty. Kerkisimme vielä Porin junalle ja kuusikosta kuului pienempää ja suurempaa puheen paminaa jo myöhemmin.

Hurmuut

(K.E.Mutila)

Visuveden Kaiut 3/1927

jk

haeskelin kansalaisen karttapaikalta ja kyllä nuo paikat löytyivät, soutumatkaa laskin yli 10 km mennen tullen ja palatessa.

Kaijankivi Virtain puolelta Joutsenselältä,
Kuhakari samoin Virtain puolella, Kaijankiveltä 2,29 km Monosen Kuusista kohti,
Kuhakarilta Värkkiniemeen Ruoveden puolelle suora linja 2,9 km

Visuveteläisiä linnustajia "riistamielessä" 1880 - 1890 vuosi-kymmenien vaihteen tienoilla;
* Herman Aimo,
* Kaarlo Kauttu,
* Antti Luutonen,
* Antti Ylistalo,
* Aimon veljeksiä y.m.

Taustana Aimon pikkulaiva Taimi "Aimon rumppi".

veljekset Toivo ja Väinö Koivunen lintumetsällä.,

Väinö Koivunen lintumetsällä Isossasaaressa,

Hirvimetsällä

Hirvijahti v.1934

”Yhä kauemmasta siirtyi koirien haukunta heikkeni melkein kuulumattomaksi, ja veljekset rupesivat jo arvelemaan tokko kohtaisivatkaan enää saalistaan. Mutta hetken mentyä kaikuivat taasen selvemmin Killin ja Kiiskin äänet, lähestyen yhä lähemmäksi, ja näkyi että karhu nyt teki tavallisen kierroksensa ja oli palaamassa samalle paikalle, josta oli lähtenyt. Asettivatpa veljekset itsensä mukaviin paikkoihin pyssyt kourissa, likenevää ajoa vartoomaan. Pienellä ruohoisella aukolla seisoi Simeoni ja hänestä jonkun matkan päässä Lauri, molemmat liikkumatta, äänetönnä kuin patsaat.

Täyttä juoksua, niin että maa tömisi, läheni karhu, näyttäin avatun, mustanpunaisenkitansa. Kohden Simeonia kiiti huohottava otso. Ampui mies, ja kiirahtipa mesikämmen nurmelle nurin, mutta nousi jälleen ylös, karaten kohti ampujaa. Mutta leimahti silloin Laurin pyssy, tuima paukaus kajahti ympäri ja äänetönnä lepäsi kontio Simeonin jalkain juurella.Siinä hän lepäsi jäsentäkäään liikuttamatta ja veri virtasi päästä ja rinnasta”.

Näin komeasti tosin ei meidän jahtimme käynyt, mutta yhtä ja toista sattui meillekin, jotka täten tulkoon mainituksi ja joita pieniä tapauksia ehkä jo parin miespolven jälkeen pidetään paremman puoleisina metsästysjuttuina, jonka takia se tähän Kaikuihin merkittäköön: Hankittu oli maanvaarilta lupa kahden uroshirven kaatamiseen Visuveden Metsästyshoitoyhdistyksen vuokraamilla alueilla. Mitä muuten tähän luvansaantiin tulee niin se ei ollut aivan laiskan tehtävää.

Siinä tarvittiin rekisteriotteet maa-alueista, lausuntoja jos jonkin nimisiltä metsästyshoidon neuvojilta ja paljon muita papereita. Mutta kun monet kokoukset oli pidetty ja asioita riittävästi pohdittu niin saatiinhan sen lupa, joka maksoi monine kuluineen n. 200mk.

Lupa tosin oli jo edellisenäkin vuonna, mutta tuloksista ei tässä kainouden takia voida puhua, sitä varten kun ei miehillä ollut tarpeellista kokemusta.

Nyt vuonna 1934 sitä sen sijaan oli. Käymmekin siis toivehikkain mielin matkaan kohti Helvetin sydänmaita Lauri Ylistalon autolla lokakuun 16. päivän aamuna klo 6. Äijää oli auton täydeltä. Lauri, joka ajoi autoa, panimomestari Heimo, suurkälmi kenkäkauppias Ville, naapurin Antti ja tämän kirjoittaja.

Matkalla piti poiketa ottamaan autoon Tammis-Sulo ja jatkaa matkaa Kosken taloon. Asiat kääntyivätkin vähän toisin. Lauri lähti tienhaarasta Sulon asunnolle päin ja päästyään jonkun matkan päähän, näki aamuhämärässä ison sarvipää hirven. Hän aikoi sen heti suoralta kädeltä ampua, mutta muisti samalla ettei oikea metsämies saa otusta ampua muuta kuin liikkeessä olevaa ja tämä kun seisoi nätisti noin 35 metrin päässä tiestä avoimella paikalla. Ei hän muuten olisi voinut ampuakaan kun jätti kaikki paukkuraudat autoon, että oli kevyempi juosta.

Lauri tuli hengästyneenä ja vähän harmissaan, ihme kyllä, komean eläimen näkemisestä. Ketjuunnuimme, mutta hirvi hävisi kuin aamukaste heinäkuulla. Aikamme samoiltuamme päätimme lähteä Mutilan sydänmaalle etsimään uutta riistaa. Samoiltuamme aivan epätoivon vimmalla aamullisen menetyksen johdosta, näkemättä mitään merkkejä hiljan liikkuneista eläimistä.

Painattelimme Koskelle yöksi, paitsi Lauri oli niin uupunut että oli jäänyt Marttilaan. Aamulla lähdimme uusin voimin uudelleen yrittämään ja tulos oli sama, vaikka kiertelimme Linjalammin, Pohtion ja Kolun välimailla itsemme väsyksiin.

Meistä muutamat pidimme parin päivän tauon jona aikana voitelimme rikki kuluneita kantapäitämme. Sitten taas lähdettiin yrittämään. Allekirjoittanut vei mukanaan kantamuksen kumisaappaita, joita jo kipeisiin koipiin kaivattiinkin.

Helvetin horhaan asetettiin passimiehet, toisten ajaessa otuksia, mutta ”vesiperät” oli nytkin nuotassamme. Syötyämme voileivät päätimme lähteä yhä edemmäksi sydänmaalle. Lähdimme Kosken Villen kanssa erääseen suon reunaan, jonka Ville hyvin tunsi, sanoen allekirjoittaneelle: ”Tätä reunaa ne tulevat, että tiedät olla siltä varalta. Lähden itse tuonne toiseen sunttiin.”

Alkoi ankara jännitys, mutta se laukesi pian, kun muutamat ajomiehet pitivät liikaa kiirettä, eivätkä kaartaneetkaan niin etäältä kuin oli sovittu. Kokoonnuimme vähitellen neuvoa pitämään pienelle kalliolle. Toiset polttivat tupakkaa, toisten turistessa joutavia. Ajon aikana oli passimiehiltä tupakan poltto ehdottomasti kielletty. Siksipä Seppä-Eemeli tiedusteli että olisikohan hirvi niin tarkka että huomaa jos hän nuuskaa syö.

Päätimme lähteä Myllylään kahville, kun talon koira siellä jo haukkui yhtä poissa olevaa. Nyt kehittyivät tapahtumat nopeasti. Laskimme kalliolta pieneen syvennykseen, mutta sitä ei olisi pitänyt tehdä, sillä havahduin hirveään kuulan vinkaisuun, jonka Lautalan Kalle, joka ei vielä ollut ehtinyt laskea rotkoon, korvani vierestä lähetti.

Samaan aikaan alkoi toisiakin paukauksia kuulua ja silloin me rotkon pohjalla olleetkin näimme kolme komeata metsän kruunupäätä harjun laella. Laukauksien jälkeen selvitimme tilanteen ja Ville totesi että nyt ne ampuivat liian aikaisin. Meni siinä käsi korvan taa varsinkin ampujilta.

Mieli mustina menimme Myllylään kahville, jonka takia olimme kalliolta rotkoon laskeneet ja käsityksemme mukaan saaliimme menettäneet. Kahvia juodessa Tammis-Sulo kertoi että juuri hänen koiransa se niitä hirviä ajoi ja jonka haukun me kuulimme, luullen sitä Myllylän koiraksi.

Päätimme ottaa selvää olivatko kaikki kuulat menneet metsän ja hirven välistä. Tutkimme jäljet ja eikös ollutkin yhdet harrillaan risuja sammaleita sinne tänne potkien tehdyt. Siis osuttu oli. Ketjumme painoi hitaasti ja kaarrellen korpeen.

Seppä-Eemeli päätti koska jo oli kello 4 i.p. Että olisipa tuossa jo aamiaisen aika. Voileipää syödessään kuuli hän miten metsä oudosti risahteli. Haavoitettu hirvi vainusi meidän ketjumme saartoliikkeen, mutta nähtyään sepän voileivän kimpussa tuumi että tuo nyt on vaaraton äijä ja päätti rynnätä siltä kohdalta läpi. Silloin Eemelin voileipä putosi ja terävä, kiljahtava paukaus kuului. Kuuntelimme toiset eikö mitään lisää kuulu, jolloin kaksi perättäistä laukausta ilmoitti että saalis on kaadettu.

Nopeasti kokooonnuimme todeten että komea uroshirvi siinä lepäsi sileällä kalliolla. Me toiset hankkiuduimme nylkemään otusta, sillä aikaa kun Seppä kävi pudottamansa voileivät hakemassa kallion rotkosta. Ei näyttänyt Eemelin naama synkältä, vaikka leipä olikin pudonnut voi puoli maahan päin. Aamupäivän harmit olivat tyystin hävinneet.

Myllylän emäntä laittoi meille siskonpetin lattialle, paitsi allekirjoittanut käskettiin Laurin kanssa sänkyyn. Sänky tosin oli puolimetriä liian lyhyt, mutta siinä oli kyllä hyvä olla. Mieliala oli korkealla, syötiin voileipiä ja käskettiin toisia joilta oli eväät loppuneet, ehtymättömille eväspusseille talon emännän keittäessä ainakin viisi pannua kahvia. Niistä metsästysjutuista ja vitseistä joita jokainen Myllylän torpassa kertoi, tulisi hyväkin pilajuttukirja täyteen. Vihdoin uuvuimme virkistävään uneen.

Aamulla, parin miehen jäädessä lihoja korjaamaan, samosimme me toiset aina Haukan kautta Valkeejärvelle saakka kaartaen illaksi takaisin Helvetinjärven länsipuolta. Oli jo pimeä kun lähdimme Kolulta Koskelle syömään hirvipaistia. Söimme kuin nälkäiset sudet kun olimme penikulmakaupalla samoilleet korpia monta päivää, eikä yöunikaan ollut paljon mistään kotoisin muutamaan yöhön.

Kyllä Kosken pirtissä kuului kuorsaus ja nokan tohina aamupuoleen yötä. Herättyämme taas lähdimme ketjussa Visuvedelle päin suuntana kuloalue ja Kortteen talo Pajusten puolella. Kortteelta lähdimme Aimon niemeä kohti, mutta ilta alkoi yllättää ja oli käännyttävä kotiin.

Kertomista olisi paljonkin ja erilaisia tilanteita sattui toisille. Erään kerran Lauri näki Marttilan sydänmaassa hirven, joka tuli suon reunaan, hänen seisoessaan suon toisella laidalla. Hän odotti aikansa, mutta kun ei hirvi näyttänyt tulevan lähemmäksi, päättikin ampua. Matka oli liian pitkä ja Mauseri liian heikko, koska ei mitään muuta tulosta ollut kuin että hirvi lähti häntä kohden juoksemaan, kääntyen suon reunaa pitkin noin sadan metrin matkalla hänestä juoksemaan (suon reunaa) kylki häneen päin, mutta ei Mauseri siihen pystynyt, vaikka hän yhdeksän kertaa yritti.

Tammis-Sulo taas samana päivänä katseli vuorelta kun hirvi parikymmentämetriä alempana rotkossa seisoi. Sulo ei voinut ampua kun ei tullut kysyneeksi miten ”kraftoni” laukaistaan ja pyssyä tarkastellessaan sai murheella todeta, että siinä se hirvi äsken oli.

Jahtikausi kesti kymmenen päivää ja sen jälkeen kokoonnuttiin Lautalan saunaan, jossa yleisenä puheenaiheena oli että tulevana vuonna haetaan uusi lupa ja entistä kokeneempina paremmilla aseilla varustettuna yritetään uudelleen ja uskottiin että onni voi suosia, kun niin rehellisesti maksoimme ukko kruunulle kaatamamme hirven hinnan 700:- mk.

Siis toivorikkaina lähdemme, mutta ”perästä kuuluu sano torven tekijä.

M – ö

Mauno Mätikkö

Visuveden Kaiut 10/1935

Albumi